Kirjahaku

Pienten on usein vaikea tulla toimeen isojen maailmassa. Varsinkin jos vielä on ujo ja arka, tuntee helposti itsensä syrjityksi. Satunnaisestikin kadulla saatu hymy tuntuu silloin ylhäältä annetulta lahjalta, kauniisti hymyilevä matkatoimistovirkailija ystävältä, jonka edessä tekee mieli yhä uudestaan istua. Kuka hän sitten on, tuo salaperäinen Esmeralda? Seireeni vai muusa? "Esmeraldastako" vain johtuu se, että vanhenemistaan sureva kirjailija niin usein lähtee maailmalle etsimään - mitä? Itseään, uusia kokemuksia, jotain sellaista mitä kotona nyhjöttäessään ei saa? Maratoneja ympäri maailmaa juostessaan haaveiluun sortuva mies tuntee varastavansa aikaa kuolemalta; ellei nuortuvansa niin ainakin pysyvänsä nuorena. Esmeralda on kirja matkustamisen, urheilun, kirjallisuuden ja elokuvan ystävälle. Sen kertojaminä on itse suurimman osan elämästään Hollannissa asunut monipuolisesti sivistynyt kirjailija, jolla on edelleen tuoreita ja poikkeuksellisia näkökulmia maailman menoon. Myöskään Suomi, lapsuudenkoti Pohjanmaalla, suoraan sanoen Vetelissä, ja kouluajan kokemukset eivät ole häneltä unohtuneet. Positiivinenkin Esmeralda haluaisi tavallaan olla. "Onneksi on aina kesä."

Näin unta on vuonna 2009 ilmestyneen Esmeraldan pikkusisko. Jos Esmeraldassa kauniisti hymyilevä matkatoimistovirkailija oli kirjailijaa lumoava seireeni, uudessa kirjassa seireenin osaa näyttää esittävän perinteinen muusa, "se runotyttö josta kaikki puhuvat". Tyttö on vasta kaksikymppinen, mutta jo kolme palkintoa esikoiskokoelmallaan saanut päättäväisesti hymyilevä tähti. Kun kertojaminälle kolmannen palkinnonjakotilaisuuden yhteydessä tulee vihdoin tilaisuus tavata kaikkia puhutteleva runotyttö, hän jänistää viime hetkellä ja tyytyy sivullisen osaansa. Ikäero on voittamaton este. Yksin Brysselin illassa hänen on itselleen rehellinen ollakseen myönnettävä: maailma on nuorten, vanhojen aika on väistyä. Mutta minkäs teet kun juuri nuorten maailma tuntuu niin jännittävältä, runotyttöjen kielenkäyttö ja maailmankuva niin viehättäviltä? Kun seireeni houkutteli matkoille, runotyttö melkein jo olemassaolollaan ja runoillaan varsinkin kannustaa kokemaan elämää runollisesti. Vanheneminen on riesa, mutta ehkäpä juuri vanhat - vaikeasta sairaudesta toipuneet - silmät näkevät kauneutta missä sitä on: kaikkialla, siinä missä itse sattuu olemaan. Ja aina voi muistella menneitä, vaikkapa lapsuuden mieluisia maisemia. Unet ja unelmat paremmasta menneisyydestä korvaavat paljon. Jos eletystä elämästä sensuroi kaikki pettymykset, voi ajatella, että takana on lupaava tulevaisuus. Saavutus sekin, että siitä on selviytynyt hengissä ja hyvissä voimissa.

Flores ja aikaisemmin ilmestyneet Esmeralda (2009) ja Näin unta (2012) ovat läheistä sukua toisilleen. Nostalgisissa teoksissa kertojaminä etsii itseään muistojen, matkojen ja kirjallisuuden avulla. Kerronta on tahallisen hyppelehtivää ja tarkoituksellisen lapsellista; tuntuu kuin kertoja itseään ruoskimalla haluaisi päästä eroon kiusallisista heikkouksistaan. Matkan varrelle osuu onneksi aina paljon ilon aiheita, tällä kertaa sellainen on varsinkin kaunis jakartalainen opettajatyttö, johon "minä" tutustuu Itä-Jaavalla ympäristökasvatusta käsittelevän konferenssin yhteydessä. Dila on hänen nimensä, ja hänen läsnäoloaan kirja jää hengittämään. Ympäristöongelmat ovat Floresin pääteemoja. Voidaanko niitä koskaan ratkaista? Indonesiassa? Missään? Eihän niitä kertojan nuoruudessa ollut? Vai oliko? Heimo Pihlajamaa on syntynyt kauan sitten Keski-Pohjanmaalla ja asunut Hollannissa vuodesta 1965 lähtien.

Ambon on uusi tulokas sarjaan, jonka itsenäisiä jäseniä ovat ennestään Esmeralda (2009), Näin unta (2012) ja Flores (2013). Samaan tapaan kuin edellisissä teoksissaan minämuotoa käyttävä kertoja käy läpi elettyä ja nykyistä elämäänsä. Muistot ja uudet kokemukset lomittuvat toisiinsa. Kerronta on rohkeasti rönsyilevää ja vapaasti assosioivaa. Se on vallatonta liikkumista ajassa ja paikassa, alkaen kirjoittajan vanhalta kotiseudulta, Keskipohjanmaalta, ja päättyen Indonesiaan, jossa hän nykyisin näyttää viihtyvän melkein kuin kotonaan. Jos edellisessä teoksessa Flores tuntui jo "ennen nähdyltä", uudessa tulokkaassa samanlaista osaa esittää Ambonin saari Molukeilla, historiallisesti merkittävillä "Maustesaarilla". Eikä voi olla yllättävää, että kaunis Dila, jo Floresissa esiintynyt "jakartalainen opettajatyttö", joka tosin ei enää opeta, vilahtelee taas lauseissa ja lauseiden välissä. Kirjat, elokuvat ja musiikki ovat edelleen tärkeitä, ja luonto kiehtoo niin kuin se jo nuoruudessa metsän reunassa syntynyttä tekijää kiehtoi. "Nuoruus on kumma asia, se ei vanhene koskaan."

´Nätti tyttö´ tittelinä on ehkä hieman harhaanjohtava, sillä yhtä hyvin kirjassa ihaillaan komeita miehiäkin. Laajaan henkilögalleriaan kuuluu urheilijoita, kirjailijoita, taiteilijoita, tiedemiehiä ja jopa yksi yöperhonenkin, itselleen eutanasian syntymäpäivälahjaksi suoma 26-vuotias kaunotar. Henkilökuvat on piirretty muutamin nopein piirroin, ja tavoitteena on ollut keskittyä olennaiseen. Kaikki henkilöt liittyvät joko löysemmin tai tiiviimmin tekijän omaan elämään; ja jos siinä elämässä johonkin ihastutaan, ylisanoja ei juuri kaihdeta, ei tosin itseironiaakaan. Olen luonnostani sankarinpalvoja, kirjoittaa yksi kirjassa vilahtavista sankarihahmoista, urheilukirjailijana sotien välisenä aikana Yhdysvalloissa mainetta niittänyt Paul Gallico. Samaa voi sanoa ´Nätin tytön` kirjoittajastakin. Sankareiden seurassa viihtyy, ellei muuten niin mielikuvituksen avulla. Kerronta ´Nätissä tytössä´ on samantapaista kuin ennenkin: rohkeasti rönsyilevää ja vapaasti assosioivaa, vallatonta liikkumista ajassa ja paikassa.Hollannissa asuvalta Heimo Pihlajamaalta on aikaisemmin Mediapinnan kustantamana ilmestynyt Esmeralda (2009), Näin unta (2012), Flores (2013) ja Ambon (2014).

Outo nimi, Intohimoinen tarkkailija?Ehkä, ellei tunne Eudora Weltyn työtä. Hän jos kukaan oli passionate observer, ja koska olen intohimoinen Weltyn ihailija, niin mielestäni ei ole väärin jos osoittaakseni kunnioitusta rakastetulle kirjailijalle ja erinomaiselle valokuvaajalle käytän hänen epiteettiään. Kirjallisuuden ja taiteen parhaita edustajia olen muutenkin tottunut suruttomasti ihailemaan, ja jos se näkyy tekstissä, saa näkyä, se on tarkoituskin. Vilpittömässä ihailussa en näe mitään pahaa. Urheilijoita on ehkä liiankin helppoa ihailla, mutta kaikenlaisten doping-jupakoiden jälkeen paljon vaikeampaa. Silti kiintymys urheiluun näkyy rönsyilevässä tekstissä, joka entiseen tapaan poukkoilee sinne tänne, seikkailee ajassa ja paikassa, seurauksista välittämättä. Lyhyitä kertomuksia, muisteluksia, huokauksia, kommentteja - ja vähän muutakin: sitä Intohimoinen tarkkailija haluaa olla.No mitä muuta nykyään puuhailet?Enpä juuri mitään. Mitäpä vanha mies, miettii millaista elämä on ollut, millaista se on nyt. Yritän kuitenkin välttää olemasta sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin.

Harmi että suomen kielessä ei ole sanaa ”sirotelma” - sillä ”sirotelmia” tuntuisi sopivan Sorrenton alaotsikoksi. Kirjoittaja näyttää sirottelevan eri aiheita käsitteleviä tekstejään sinne tänne, jopa näennäisen huolimattomasti. Tarkempi lukeminen kuitenkin paljastaa, että niiden järjestys ei sentään ihan sattumanvaraista ole. Yhteistä niille on se, että aiheet ovat tekijälle läheisiä, elintärkeitä ja elinvoimaisia - se mikä on ollut tärkeätä nuorena, on tärkeätä vanhanakin: taide, kirjat, elokuvat, luonto, urheilu. Sirotellut tekstit kunnioittavat myös tekijälle aikojen saatossa läheisiksi ja merkittäviksi osoittautuneita henkilöitä. Ehkä ei ole yllättävää, että isä on yksi heistä. Häneltäkö pojan kirjoittamisen halu onkin periytynyt?

Marina on viimeinen osa sarjassa, joka alkoi Esmeraldasta (2009). Kymmenen vuoden aikana tekijä on käynyt läpi omaa maailmaansa, jossa kirjat, elokuva, musiikki, kuvataide, luonto ja urheilu ovat olleet tärkeitä. Teksti on aina minäkeskeistä; tarkoituksena ei ole olla asiantuntija millään alalla. Mosaiikkimainen rakenne sallii sen, että lukemisen voi aloittaa vaikka keskeltä. Marinassa vanhenemisen vaivat ovat selvästi näkyvillä. Näkö heikkenee, kuulo heikkenee, tasapaino horjuu. Aivan alussa tuodaan esiin nuori opiskelijatyttö, ”Tuulispää”, lopussa väsynyt ihminen, tekijän äiti.