Kirjahaku

”Det är inte tiden som förändrar oss, det är rummet”, inleder Bo Carpelan (1926–2011) en av sina dikter från 1970-talet. Jan Hellgren visar i sin bok hur denna syn gradvis tar form i Carpelans poesi från 1950-talet och framåt för att nå sitt främsta uttryck i romanen Urwind (1993). Vid sidan av diktsamlingar och romaner utgår Hellgren från ett rikt material av artiklar, essäer och opublicerade anteckningar där Carpelan belyser sin poetik och sin syn på det egna författarskapet. Hans diktning sätts in i sitt litteratur- och idéhistoriska sammanhang, samtidigt som viktiga inspirationskällor inom bildkonst och arkitektur lyfts fram.

Ennen kuin unohdan kaiken muistan vielä jotakin: oli kylmiä talvipäiviä ja syntyi poika joka nukkui paljon. Pojan unessa näkyi mykkäelokuva jossa kääpiö sanoi, ” ”, miettiessään ruohon ja rikkaruohon eroa. Minä naputtelin lämpimässä keittiössä kirjoituskoneella kuvauksia ilotulitteiden räjähdyksistä. Olin siirtynyt kielestä toiseen. Järjestin räjähdykset muotoihin, pienimmästä suurimpaan, sitten suurimmasta pienimpään. Muodot purkautuivat itsestään. Syntyi kieltä joka jatkuvasti vastusti itseään. Syntyi kirja joka alkoi tuhota ja synnyttää itseään. – Jan Hellgren

Tuntemattoman tytön keräämä herbaario 1950-luvun alusta muodostaa kirjan hermoston. Joku yrittää kertoa jotain, mutta ei onnistu sanojen avulla. Kaikki on hajoamispisteessä. Kaikki on pelkkää rikkaruohoa, mutta asemien välistä kuuluu kohinaa. Kun prässättyjen kasvien anestesia alkaa hellittää, herbaarion pienimmätkin osat alkavat kertoa. Kohina on kuvarunoutta. Jäljet ovat kohinan kieltä.

Luonnoskirja 13 täydentää Jan Hellgrenin kokeellisten runoteosten sarjan trilogiaksi - aiemmat osat ovat Mistä käytämme nimeä " " (2008) ja Kohina (2010). Edeltäjien tapaan uudessa teoksessa kirjoitus näyttäytyy tulemisensa tai katoamisensa prosessissa. Aakkosia on tuskin lainkaan, mutta kaiken läpäisee lähes käsin kosketeltava kirjoittamisen aikomus.