Kirjahaku

Jukka Tarkka tunnetaan tutkivana tietokirjailijana, tietokirjakriitikkona, kolumnistina ja 1990-luvun lopulla myös kansanedustajana. Tarkalla on ollut taipumus tarttua tehtäviin, jotka eivät ole valtiotieteellisesti koulutetun humanistin varsinaista mukavuusaluetta; hän tuli erilaisiin työyhteisöihin niiden toimipiirin raja-alueelta tai ulkopuolelta. Tarkan muistelmat kuvaavat, millaista on sukkulointi poliittisen kulttuurin ja humanistisen hengenviljelyn rajapinnassa. Hänen päiväkirjamerkintänsä ja yksityisarkistonsa avaavat kurkistusaukon historiantutkijoiden, turvallisuuspolitiikan pohdiskelijoiden, eliittitoimittajien ja eduskunnan arkipäivään. Ne kertovat kohtaamisista poliittisten ja yhteiskunnallisten vaikuttajien kanssa ja osoittavat uusia yksityiskohtia Yhdysvaltain, Naton, Venäjän ja Suomen eduskunnan lähihistoriasta.

Ahvenanmaan turvallisuuskysymys on yhä aukiAhvenanmaa on pari vuosisataa ollut Itämeren rantavaltioiden kiistakapula, huolestuttava uhkatekijä ja tavoiteltu saalis. Voimapoliittinen pelitilanne on kuitenkin jäänyt piiloon puolueettomuudesta ja aseettomuudesta rakennetun diplomaattisen kulissin taakse. Kirja kertoo, millaista peliä siellä on pidetty. Alueen historian tunteminen ja arviointi auttavat ymmärtämään nykyistä tilannetta, ja ehkä tuleviakin.Itämeren turvallisuuspoliittinen kenttä on 2010-luvulla virittynyt uuteen asentoon. Venäjän eurooppalaisiin naapureihinsa suuntaama paine ja Nato-puolustuksen asettuminen Baltian alueelle säteilevät suurvaltajännitettä Skandinaviaan.Itämeri ei ole enää toisen supervallan hallitsema sisämeri, kuten kylmässä sodassa. Se on nyt uusien osapuolten voimapoliittista kosketuspintaa. Silloin kun Itämeren perusasento muuttuu, muuttuu myös Suomen ja varsinkin Ahvenanmaan turvallisuustilanne, sillä maantieteelle emme voi mitään.Ahvenanmaan puolueettomuutta ja aseettomuutta on sen historiassa suojattu kolmella diplomaattisella julistuksella. Mutta aina kun Itämerellä on ollut sotilaallista jännitettä tai sota, Ahvenanmaalla on ollut aseellista toimintaa ja se on joutunut sotatoimien piirin.Voimapoliittisen pelin osapuolet eri aikoina ovat houkutelleet tai uhkailleet toisiaan Ahvenanmaan menettämisellä tai haltuun saamisella tai aseistamisella tai aseista riisumisella. Itämeren rantavaltioiden ylimmissä esikunnissa on 1900-luvun aikana suunniteltu toistakymmentä massiivista maihinnousuoperaatiota Ahvenanmaalle. Nyt alueen tasapainoa järkyttävät lisääntyvä sotilaallinen toiminta sotaharjoituksineen ja ilmatilaloukkauksineen.Nykyinen puolueettomuus ei ole itsestäänselvyys, pikemminkin päinvastoin.Ahvenanmaan turvallisuuspoliittinen historia osoittaa, että siellä, missä aseettomuus ja puolueettomuus esiintyvät samaan aikaan, kumpikaan ei voi toteutua. Puolueettomuus ei voi säilyä, ellei ole sitä puolustavaa voimaa.Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka on toiminut Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajana, Otavan kirjallisena johtajana ja Yhtyneiden Kuvalehtien varatoimitusjohtajana sekä kansanedustajana. Nykyisin hän on vapaa kolumnisti ja kommentaattori.

Kylmän sodan jälkeen Suomi rakensi toimivan hyvinvointivaltion, kehitti uskottavan puolustuksen, varmisti asemansa Länsi-Euroopassa ja hakeutui Nato-kumppanuuteen.Kun Venäjä toipui Neuvostoliiton romahduksesta ja alkoi kasvattaa etupiiriään, Suomen länsieurooppalainen identiteetti ja puolustuksen asemointi olivat tapahtuneita tosiasioita, joita Kreml ei voinut muuttaa.Suomen turvallisuusasemaa eivät enää säätele sille heikkouden hetkellä sanellun sopimuksen artiklat vaan yhteys Euroopan unioniin, Ruotsiin, Pohjoismaihin ja Natoon. Venäjä on edelleen Suomen turvallisuusongelma, mutta nyt se ei tiivisty maarajalla idässä vaan merellä etelässä ja lounaassa.Venäjän etukenoinen asenne lähiulkomaihinsa painosti Baltian maat vaatimaan Naton konkreettista turvaa. Niihin asevoimalla kajoaminen saisi Naton suuntaamaan koko voimansa torjumaan Venäjän hyökkäyksen.Nato joutuu Baltian puolustuksen suunnittelussa huomioimaan sen selustassa ja pohjoisella sivustalla avautuvat arvaamattomat riskit. Siksi Natolla on vahva tarve tukea Ruotsin ja Suomen aluepuolustusta.Suomella on kykyä ja tahtoa puolustaa rannikko- ja saaristovyöhykettään Ruotsin ja Baltian puolustusta tukevalla tavalla, ja Ruotsilla ja Natolla on luontainen tarve tukea Suomen ilma- ja rannikkopuolustusta.Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka kuvaa kirjassaan Itämeren tilannekuvan ihmeellistä kehitystä kylmän sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Samansuuntaiset turvallisuusedut johtavat Suomen, Ruotsin ja Naton yhä kiinteämpään puolustusyhteistyöhön, joka Tarkan mukaan ennemmin tai myöhemmin johtaa siihen, ettäkaikki Skandinavian maat ovat Naton jäseniä.

”Me kuulumme pohjoismaihin. Meidän historiamme, valtiollinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestyksemme on pohjoismaista, lähinnä ruotsalaista. Me tahdomme päästä vaikeuksistamme säilyttäen vapautemme. Sen tähden olemme kääntyneet avunpyynnöllämme länteen. Emme halua kääntyä itään.”Näin kirjoitti presidentti Paasikivi Yhdysvaltain lähettiläälle kaksi vuotta ennen yya-sopimusta. Toiminnallaan ja lausunnoillaan Paasikivi vastusti suomettumista paljon ennen kuin siitä tuli maan tapa. Näin toimi myös Suomen sotilastiedustelu, joka aloitti yhteistyön Yhdysvaltain tiedustelun kanssa jo 1950-luvun puolivälissä. Vuonna 1959 Kreml lähetti Suomelle nootin, joka varmisti Urho Kekkosen vaalivoiton. Nootista jäi mainehaitta, joka hämmensi pitkään lännen käsitystä Suomesta ja Kekkosesta. Myöhemmin puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela taituroi valtuuksiensa äärirajoilla estääkseen Kekkosta tekemästä Suomelle epäedullisia yhteistyösopimuksia Neuvostoliiton sotilasjohdon kanssa. Vasta presidentti Koiviston Pax-tulkinnan myötä Suomi ilmoitti Neuvostoliitolle aikovansa ”pitää yllä tarpeen vaatimaa puolustuskykyä”. Nämä viisisanaa avasivat aivan uusia mahdollisuuksia Suomen puolustuksen tulevaisuuden kehitystyölle.Turvallisuuspolitiikan asiantuntijan, VTT Jukka Tarkan uusi teos paneutuu suomettumisen historiaan, sen torjuntavoittoihin ja vaarallisiin pohjakosketuksiin. Tarkka kuvaa terävästi ja elävästi, kuinka Suomi sotien jälkeen rakensi muutamassa vuosikymmenessä eurooppalaisen identiteetin, toimivan hyvinvointivaltion ja Nato-kumppanuuteen tukeutuvan puolustusdoktriinin. Miltei huomaamatta Suomi liukui Kremlin johdon tavoittamattomiin.

Raamat räägib soometumise nähtusest ja valgustab selle tagamaid. Soome tegutsemist külma sõja surve all on harjutud pidama pelgaks Nõukogude Liidule meele järgi olemiseks. Liturgiline intriigitsemine õilmitses 1980. aastateni, aga kulisside taga kaitsti targalt toimetades rahvuslikke huve.Soome tõrjus osavalt põigeldes Nõukogude Liidu poole kallutamist ja neil õnnestus liituda Lääne struktuuridega. Hoolimata suure naabri kuklasse hingamisest arendas Soome välja oma kaitsevõime, mille piirkondliku mõjuga oli Kreml sunnitud arvestama.Soomes arenes karmis keskkonnas pingeline atmosfäär, mida valitsesid Nõukogude Liidu toetatud armutu sisepoliitiline mäng, presidendi kohalolu kõiges ja kommunistlikult ekstaatiline liikumine, mille kõrval õitses pime karjerism."Karu käpa all" räägib sellest, kui mitmekihiline soometumine õigupoolest oli. Soome mugandus, kuid osutas ka vastupanu ja Nõukogude Liit ei tohtinud kaotada valvsust. Jutt sõprusest ja ustavusest oli illusioon, kuigi kõik seda ei mõistnud.Jukka Tarkka (sünd 1942) on Soome riigiteaduste doktor, kes tegutseb vabakutselise teadlase ja kolumnistina. Ta on kirjutanud või koostanud paarkümmend raamatut, millest enamik käsitleb Soome sõjajärgse perioodi ajalugu. Tema värskeimad teosed on "Teel Läände: Paasikivist Niinistöni" ("Lännen tiellä: Paasikivestä Niinistöön", 2018), "Ahvenamaa: Läänemere võimupoliitika mängunupp" ("Ahvenanmaa: Itämeren voimapolitiikan pelinappula", 2020) ja "Iseseisvuse taastumisaeg. Kaasaegse kroonika aastatest 1990-2020" ("Itsenäisyyden elpymisaika. Aikalaiskronikka vuosilta 1990-2020", 2022). Tarkka on alates 1980. aastast kirjutanud üle 900 kolumni ajalehtedele Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti ja Soome kolmele peamisele maakondlikule lehele.