Kirjahaku

Helsingin Ruoholahdessa, Länsiväylän vierellä, Lapinlahden entisen sairaalan, Hietaniemen hautausmaan ja Salmisaaren voimalan naapurissa on pieni saari, Sulhanen. Saarella oli 1900-luvulla talo, joka sitten katosi.Tämä kirja kertoo Sulhasen tarinan myöhäiskeskiajalta nykypäivään.Saaren luona on kalastettu, metsästetty ja keräilty; siellä on vietetty kauppiaiden huvilaelämää, ja asukkaina on ollut salakuljettajia, tunnettu valokuvaaja, entisiä loikkareita ja monenlaista työväkeä, joutoväkeäkin. Nyt Sulhanen on kaikkien kaupunkilaisten yhteistä lähivirkistysaluetta.

Helsingin Kulosaaren kaupunginosaan kuuluu pikkusaari nimeltään Varjosaari. Useimmissa Kulosaarta tai Vanhankaupunginlahtea käsittelevissä julkaisuissa saarta ei mainita lainkaan, ja lopuissa se ohitetaan pikaisesti. Se ei oikein kuulu mihinkään. Asia, joka siitä tavallisimmin kerrotaan, on nimenmuutos Pikku Pässistä Varjosaareksi. Tieto siitä, että saarella on joskus ollut rakennus, löytyy vanhoista kartoista, ja retkeilijät ovat asutuksen jäljet havainneet ja asiasta siellä täällä raportoineet. Mutta kuka rakensi talon ja ketkä siinä asuivat? Varjosaaren korkein kohta on kahdeksan metrin korkeudella merenpinnasta, mikä tarkoittaa, että paikka kurkotteli pintaan jonkinmoisena luotona jo esiroomalaisella rautakaudella. Kirjailija Maarit Verronen tuli siihen tulokseen, että pitkästä historiasta täytyi alkaa ottaa selvää, pieni saariparka oli joutunut odottamaan liian kauan. Kulunut aika on menetetty totuus, mutta paljon oli vielä pelastettavissa arkistojen kätköistä ja ihmisten muistoista. Hankkeesta innostui myös piirtäjä Laura Salama. Kauniisti piirroskuvitettu teos perustuu mittavaan taustatyöhön ja lähdeaineistoon. Se on kiehtova yhdistelmä tietokirjaa ja tutkimusmatkailua merellisessä Helsingissä. Saaren ja lähisaarten todellisten asukkaiden elämäntarinat ja tiedot satunnaisista vierailijoista 1300-luvun kalastajamunkeista nykypäivän geokätköilijöihin tuovat tarinaan vahvan elämän maun.

Mipi Ii tarttuu pyyteettömästi kaikkiin raskaisiin ja vaarallisiin töihin, joihin toiset eivät kykene. Hän on yksi altruista ja toisten altrujen tapaan ylpeä siitä. Joskus tehtävät ylittävät kestokyvyn, ja silloin Mipi Ii irrottautuu tilanteesta ja ajattelee jotakin kaunista. Jos sellaista ei lähistöllä ole, Mipi kuvittelee kiipeävänsä katsomaan Orionin vyötä. Vähitellen Mipi huomaa tehtäviensä muuttuvan. Hänestä tuntuu, etteivät ne enää hyödytä ketään; altruna olo tuntuu turhalta. Entisenlaisten altrutehtävien toteuttajiksi tulvii kurjuutta pakenevia, hyväksikäytettyjä rikosten uhreja. Koko altrujärjestelmä tuntuu olevan hajoamassa.Maarit Verronen pohtii uusimmassa romaanissaan isoja globaaleja kysymyksiä allegorisen tarinan kautta. Hän kysyy, mitkä ovat tavallisen ihmisen mahdollisuudet tehdä edes pieniä rakentavia tekoja maailmassa, jossa oman edun tavoittelu ja vallan väärinkäyttö uhkaavat jyrätä kaiken inhimillisen ja kauniin.

Maarit Verronen (s. 1965) jatkaa uudessa teoksessaan novellien parissa. Hyvä näin on Verrosen yhdestoista novellikokoelma. Verronen kuvaa novelleissaan ympäröivää maailmaa ohikulkijoiden ja tarkkailijoiden, ulkopuolelle jäävien näkökulmasta.Aiheiden kirjo on laaja: globaaleista pohdinnoista ja uusista tuttavista uimakouluun, maalivahdin ja koiravanhuksen elämään. Novelleissa ratkotaan sukujen mysteerejä sekä kohdistetaan katse maailman pieniin, ehkä muuten huomaamattomiin yksityiskohtiin. Maagis-realistisilla aineksilla höystetty selittämätön yhdistyy tarkkanäköiseen ja myötäelävään arjen kuvaukseen.Helsingissä asuvan Verrosen esikoisteos ilmestyi vuonna 1992. Hän on julkaissut lähes 30 teosta – sekä kauno- että tietokir- jallisuutta. Verronen on ollut romaaneil- laan kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja, muun muassa Kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2018. Hänen edellinen kaunokirjallinen teoksensa Orionin vyö ilmestyi vuonna 2022.

Sananvapausjärjestö kutsutaan sodan keskelle Sunfloweriaan tapaamaan sikäläisiä kulttuuri-ihmisiä ja raportoimaan paikallisten hädästä. Seurue lähtee vaaralliselle bussimatkalle, josta normaali kulttuurivierailu on kaukana. Mutkia matkaan aiheuttavat niin greatwrathenialaiset sabotoijat kuin hankalat kanssamatkustajatkin. Kehen voi luottaa ja mikä ylipäätään on matkan tarkoitus?Maarit Verrosen tuorein romaani kuvaa tuttuun tapaan taitavasti ympäröivää maailmaa. Tarina puolustussodan ratkaisuvaiheista ja ihmiskohtaloista yllättää arkisuudellaan ja ajankohtaisuudellaan pitäen lukijan sopivasti varpaillaan.Kahdesti Finlandia-ehdokkaana olleen Maarit Verrosen (s. 1965) esikoisteos ilmestyi vuonna 1992. Hän on julkaissut lähes 30 teosta - sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Verronen on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, muun muassa Kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2018. Edellinen Aviadorin kustantama teos, novellikokoelma Hyvä näin (2023) sai niin ikään kiitettävän vastaanoton. Verrosen teksteillä on lojaali lukijakunta, ja ajankohtaiset aiheet sekä kielellinen taituruus kasvattavat tätä joukkoa vuosi vuodelta.

Puutornimuuntamot - tarinoita sähkönsiirrosta on kiehtova tarina itsenäisen Suomen sähköistämisen vaiheista ja samalla salapoliisimatka näiden jo osaksi luontoa muuttuneiden muistomerkkien äärelle. Maarit Verronen kuvaa vaivalla löytämiään puutornimuuntamoja kiintymyksellä ja herättää lukijassa halun vaalia tätä koko maailmassa ainutlaatuista hyötyrakennusperintöä.Vuosikausien tutkimustyö katoamaisillaan olevan muuntamokannan parissa on tuottanut lukijan iloksi tarinoita, jotka yllättävät yksityiskohdillaan ja joissa faktat ovat kohdallaan. Kirjailija ihailee puisten muuntamotornien korutonta arkkitehtuuria ja ilahtuu, kun hylätty torni on muuntunut lintujen pesimäpaikaksi tai mehiläisyhdyskunnan kodiksi.Ihminenkään ei ole läheskään aina hylännyt näitä maaseudun entisaikaisia hermokeskuksia. Moni omaa kulttuurimaisemaansa vaaliva maanomistaja on ymmärtänyt muuntamon arvon ja käyttänyt luovuuttaan keksiessään elämänsä ehtoota viettävälle tornivanhukselle uusiokäyttöä leikkimökistä kesäkahvioon.Paavo Väyrysen Pohjanranta-keskuksen mansardikattoinen entinen muuntamo perustettiin aikanaan keminmaalaisen vaivaistalon maille. Spede Pasasen filmiryhmä puolestaan haki Pohjan tähteet -elokuvan kuvausten aikaan sopivaa räjäytettävää muuntamotornia; sellainen löytyi Lohjan Sähköltä.

Jokivarressa työkseen retkeilevä Lia seuraa kaikkien muiden ihmisten tavoin huolestuneena, miten ympäristö tuhoutuu pala palalta äkillisen kosmisen mullistuksen seurauksena. Hän poimii mukaansa viisi tielleen osunutta lasta, jotka kaipaavat aikuisen tukea mullistuvassa maailmassa.Hiljaiset joet kertoo henkilöidensä tarinan lakonisesti, uskottavasti ja myötäelävästi. Rankasta aiheestaan huolimatta Maarit Verrosen romaanin sivut, rivit ja rivien välit henkivät merkillistä toiveikkuutta ja uskoa ihmisen selviytymiseen.

Arkisiin, näennäisen pieniin tapahtumiin voi kätkeytyä tiedostamattomia viestejä ja isoja tunteita ihmisten välillä. Joka ne aistii, näkee enemmän kuin muut. Maarit Verrosen päähenkilöt tuoreessa novellikokoelmassa Muutama lämmin päivä on tällaisia näkijöitä tilanteissa, joissa valta peittoaa sen, jolla ei valtaa ole. Teoksen henkilögalleriaan lukeutuu myös ihmisiä, jotka päätyvät tukahduttamaan myötätuntonsa ja myötäilemään valtaapitäviä - tai aiheuttamaan kanssaihmisilleen vahinkoa pyrkimällä sokeasti omiin hyvääkin tarkoittaviin tavoitteisiinsa. Avausnovellissa Luovuttaja sen päähenkilö haluaa auttaa ihmisiä aluksi verenluovuttajana; lopulta hän luovuttaa tarpeettomana pitämänsä toisen käsivartensa. Vastapainona Verrosen traagisiksi kehittyville ihmiskohtaloille kirjan sivuilta pilkahtelee suurta lämpöä - kuten kokoelman nimikin viestii. Marraskuussa 2018 valtionpalkinnolla tähänastisesta kirjailijantyöstään palkittu Maarit Verronen elää tällä hetkellä poikkeuksellisen intensiivistä luomiskautta. Vuonna 2017 häneltä ilmestyi monivuotiseen tutkimustyöhön perustuva tietokirja Puutornimuuntamot - tarinoita sähkönsiirrosta ja viime vuonna suurta myönteistä huomiota saanut romaani Hiljaiset joet. Lisäksi hän on kunnostautunut viime aikoina kuunnelmakirjailijana ja Helsinki-aiheisilla tietokirjoillaan.

Vanhanmallisia liikenneympyröitä rakennettiin Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla. Ne eivät täyttäneet tehtäväänsä kovin hyvin, joten suosio hiipui. Nykyisin kiertoliittymiksikin kutsutut ympyrät kokivat kuitenkin renessanssin, ja niitä on valmistunut lyhyessä ajassa toista tuhatta. Nykyaikainen kiertoliittymä voi olla tehtävänsä lisäksi myös paljon muuta: Kiertoliittymän keskiö, nykytermein kiertosaareke, voi olla taidepuisto, paikallismaisema ja kunnan tai kulmakunnan käyntikortti.Sekä fiktio- että tietokirjailijana ansioitunut Maarit Verronen valmisteli kirjaansa Turvaa ja taidetta - tarinoita liikenneympyröistä vuosikaudet. Tänä aikana hän teki lukuisia retkiä kiertoliittymien äärelle, tutustui niiden historiaan, kuunteli paikallisten ihmisten tarinoita ja pohti näiden rakennelmien muuttuneita ja pysyviä merkityksiä. Kaiken tämän hän on koonnut kirjaansa tiedonnälkäisen uteliaisuuden sävyttämällä pettämättömällä tyylillä ja syvän henkilökohtaisella otteella.Maarit Verronen (s. 1965) on ollut kahdesti Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut vuonna 2018 tuotannostaan valtionpalkinnon. Hänen tuotantoonsa kuuluu kymmenen romaania, kymmenen novellikokoelmaa sekä matka- ja tietokirjoja.