Kirjahaku

Kokoelman novellit alkavat lapsuuden salaisista puutarhoista, mielikuvituksen lannoittamista tiheiköistä, kurvaavat nuoruuden suolle hetteikköön, missä jalat ovat kadonneet syvälle näkymättömiin, mutta pää saattaa havitella pilviä, ja päätyvät varttuneemman, elämästä jo enemmän haukanneen näkökulmaan. ”Kerron asioista, jotka järsivät järkeni reunoja, kuulostavat peräti järjettömiltä, ainakin hassuilta, tai soivat surua. Välillä näen maiseman maitolasin läpi, shamanistisesti, henkien rikastuttamana, utuisena valveunena, kummallisena houkutuksena, viettelevänä kutsuna.”Marjo Lanér (s. 1970) on Outokummussa asuva ihmettelijä, yksin vaeltelija, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Marjo on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta kulttuurien tutkimuksen koulutusohjelmasta (folkloristiikka, uskontotiede, naistutkimus ja saamen tutkimus). Hän on työskennellyt mm. Helsingin kulttuuriasiankeskuksella ja museovirastolla oppaana, ollut kotiäitinä ja omaishoitajana. Kirjoittamisestaan hän toteaa seuraavasti: Pikkuveli sen keksi, että minä Mallu, olin kuin malluainen luonnossa. Pieni vesikoppakuoriainen, joka sukelsi ja lensi, etsi syvyyttä, toki myös korkeuksiin kurottelua. Olin hyvin villi tyttölapsi, hullun rohkea, ja jääräpäisyyteen asti oikeudenmukaisuutta puolustava. Vanhemmat ja isovanhemmat toruivat, kun en osannut olla vain nätisti pihalla. Kiertelin naapureilla, tappelin poikien kanssa, kävin yksin uimassa ja seikkailin metsissä.Nyt aikuisena olen yksin vaelteleva, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Etsin kertomusten alkuja kuin versoja ja nuppuja, joista voi puhjeta pihamaalleni mitä vain kasveja. Rakastan niitä hetkiä, kun löydän ensimmäiset merkitykselliset sanat, ja niille alkaa juosta ruudulle jatkoa. Parhaimmillaan istun itsekin ihmettelemässä, tarina menee kaukana edellä.Kerron asioista, jotka järsivät järkeni reunoja, kuulostavat peräti järjettömiltä, ainakin hassuilta, tai soivat surua. Välillä näen maiseman maitolasin läpi, shamanistisesti, henkien rikastuttamana, utuisena valveunena, kummallisena houkutuksena, hulluuden kutsuna. Kutsun sinutkin seuraamaan tätä mutkittelevaa polkua. Se alkaa lapsuuden salaisista puutarhoista, mielikuvituksen lannoittamista tiheiköistä, kurvaa nuoruuden suolle hetteikköön, missä jalat ovat kadonneet syvälle näkymättömiin, mutta pää saattaa havitella pilviä, ja päätyy varttuneemman, elämästä jo enemmän haukanneen näkökulmaan.Lisää Marjon kirjallisia mietteitä osoitteessa: ajantarina.wordpress.com, tarinoita arjen kieputuksesta.

Toisessa novellikokoelmassaan Marjo Lanér ottaa haltuun niin yksinäiset, eksyneet, kuin päättäväisetkin hahmonsa. On kirkkaita ja varjoisia hetkiä, luontokin pääsee valokiilaan.Kirjan nimi tulee Lanérin karjalaisen mummon hokemasta “Hospoti pomiloi!”, “Herra armahda!”. Näiden kansien sisällä moni on jonkinlaista armoa vailla. Ihmiset kohtaavat itsensä ja luontonsa, toisensa ja toiseutensa. He kulkevat kohti, päin, ohi, tai kääntyvät takaisin. Lapsi toivoo enemmän kuin saa, aikuinen ottaa enemmän kuin antaa. Elämä on katkeraa, suloista, surullista ja lohdullista. Elämä on totta.KirjailijastaMarjo Lanér (s. 1970) on Outokummussa asuva ihmettelijä, yksin vaeltelija, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Marjo on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta kulttuurien tutkimuksen koulutusohjelmasta (folkloristiikka, uskontotiede, naistutkimus ja saamen tutkimus). Hän on työskennellyt mm. Helsingin kulttuuriasiankeskuksella ja museovirastolla oppaana, ollut kotiäitinä ja omaishoitajana.Kirjoittamisestaan hän toteaa seuraavasti: Pikkuveli sen keksi, että minä Mallu, olin kuin malluainen luonnossa. Pieni vesikoppakuoriainen, joka sukelsi ja lensi, etsi syvyyttä, toki myös korkeuksiin kurottelua. Olin hyvin villi tyttölapsi, hullun rohkea, ja jääräpäisyyteen asti oikeudenmukaisuutta puolustava. Vanhemmat ja isovanhemmat toruivat, kun en osannut olla vain nätisti pihalla. Kiertelin naapureilla, tappelin poikien kanssa, kävin yksin uimassa ja seikkailin metsissä.Nyt aikuisena olen yksin vaelteleva, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Etsin kertomusten alkuja kuin versoja ja nuppuja, joista voi puhjeta pihamaalleni mitä vain kasveja. Rakastan niitä hetkiä, kun löydän ensimmäiset merkitykselliset sanat, ja niille alkaa juosta ruudulle jatkoa. Parhaimmillaan istun itsekin ihmettelemässä, tarina menee kaukana edellä.Kerron asioista, jotka järsivät järkeni reunoja, kuulostavat peräti järjettömiltä, ainakin hassuilta, tai soivat surua. Välillä näen maiseman maitolasin läpi, shamanistisesti, henkien rikastuttamana, utuisena valveunena, kummallisena houkutuksena, hulluuden kutsuna.Kutsun sinutkin seuraamaan tätä mutkittelevaa polkua. Se alkaa lapsuuden salaisista puutarhoista, mielikuvituksen lannoittamista tiheiköistä, kurvaa nuoruuden suolle hetteikköön, missä jalat ovat kadonneet syvälle näkymättömiin, mutta pää saattaa havitella pilviä, ja päätyy varttuneemman, elämästä jo enemmän haukanneen näkökulmaan.Lisää Marjon kirjallisia mietteitä osoitteessa: ajantarina.wordpress.com

Millaista on lääkärin, posteljoonin, nykynuoren tai kaupan kassan elämä? Millaisena näemme tyypillisen maalaisen tai mökkeilijän? Voiko ulkoasusta päätellä ihmisen seksuaalisen suuntautumisen tai päihteiden käytön? Millaisia ajatuksia on syömishäiriöisen, läheisensä menettäneen, köyhän tai maahanmuuttajan mielessä? Mitä oletamme vuosikymmeniä jatkuneelta avioliitolta? Millainen on ihminen, joka tietää pian kuolevansa?Oletamme tietävämme, vaikka näemme vain silmäyksen. Ihmiset ja asiat ovat oletettua monimutkaisempia. Siitä on kysymys Marjo Lanérin kolmannessa novellikokoelmassa Oletetut.Marjo Lanér (s. 1970) on Outokummussa asuva ihmettelijä, yksin vaeltelija, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Marjo on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta kulttuurien tutkimuksen koulutusohjelmasta (folkloristiikka, uskontotiede, naistutkimus ja saamen tutkimus). Hän on työskennellyt mm. Helsingin kulttuuriasiankeskuksella ja museovirastolla oppaana, ollut kotiäitinä ja omaishoitajana.Kirjoittamisestaan hän toteaa seuraavasti: Pikkuveli sen keksi, että minä Mallu, olin kuin malluainen luonnossa. Pieni vesikoppakuoriainen, joka sukelsi ja lensi, etsi syvyyttä, toki myös korkeuksiin kurottelua. Olin hyvin villi tyttölapsi, hullun rohkea, ja jääräpäisyyteen asti oikeudenmukaisuutta puolustava. Vanhemmat ja isovanhemmat toruivat, kun en osannut olla vain nätisti pihalla. Kiertelin naapureilla, tappelin poikien kanssa, kävin yksin uimassa ja seikkailin metsissä.Nyt aikuisena olen yksin vaelteleva, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Etsin kertomusten alkuja kuin versoja ja nuppuja, joista voi puhjeta pihamaalleni mitä vain kasveja. Rakastan niitä hetkiä, kun löydän ensimmäiset merkitykselliset sanat, ja niille alkaa juosta ruudulle jatkoa. Parhaimmillaan istun itsekin ihmettelemässä, tarina menee kaukana edellä.Kerron asioista, jotka järsivät järkeni reunoja, kuulostavat peräti järjettömiltä, ainakin hassuilta, tai soivat surua. Välillä näen maiseman maitolasin läpi, shamanistisesti, henkien rikastuttamana, utuisena valveunena, kummallisena houkutuksena, hulluuden kutsuna.Kutsun sinutkin seuraamaan tätä mutkittelevaa polkua. Se alkaa lapsuuden salaisista puutarhoista, mielikuvituksen lannoittamista tiheiköistä, kurvaa nuoruuden suolle hetteikköön, missä jalat ovat kadonneet syvälle näkymättömiin, mutta pää saattaa havitella pilviä, ja päätyy varttuneemman, elämästä jo enemmän haukanneen näkökulmaan.Lisää Marjon kirjallisia mietteitä osoitteessa: ajantarina.wordpress.com

RIKKONAISIA on kaksi erillistä pienoisromaania perheistä, joissa äiti on perheen pää. Äidin yhteys lapsiin on kateissa.Puolet musta kertoo Merrusta, jonka traumaattinen nuoruus ajaa ulkomaille, mutta jonka on palattava hoitamaan pian kuolevaa äitiä. Merru ei aikanaan halunnut jakaa asioita äidin kanssa, nyt kun haluaisi, se tuntuu myöhäiseltä. Kadonneissa ongelmana on poissaoleva äiti, jonka mielenterveys ei ole kunnossa. Äidin mustanpuhuva varjo vie hapen kodista, myös Nealta, lukionsa kesken jättävältä tyttäreltä. Minne asti on mentävä, että tuska irrottaa otteensa?Mitä kaikkea ihminen voi unohtaa, ja miten paljon on liikaa kenenkään kannettavaksi? Voiko toiselle, saati itselleen, antaa anteeksi mitä vain?KirjailijastaMarjo Lanér on outokumpulainen kirjailija, jolle rikkautta ovat mielikuvitus, puhdas luonto, perhe ja ystävät. Hän on luonnostaan keräilijä, kertyy koriin sitten sieniä, sankoon marjoja, tai pääkoppaan tarinoita. Haahuilu metsissä, rannoilla ja puutarhassa on hupia. Motoksi muotoutuisi "Pienestä asti pienten puolella." Lanér on valmistunut filosofian maisteriksi kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmasta. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kolme novellikokoelmaa ja yksi pienoisromaani. Uusin kirja RIKKONAISIA sisältää kaksi pienoisromaania.

Pienessä mökissä kasvaa lapsi yhdessä eristäytyneen äitinsä kanssa. Mökin lähellä on syvä lampi, jonka yllä joskus lensivät sudenkorennot. Äiti kertoo tarinoita, joissa isä on vuoroin kadonnut, hukkunut tai ampunut itsensä. Kylän koulussa lapsi tuntee olevansa ulkopuolinen, outo tarkkailija, jonka vain opettaja näkee. Kun yksinäisyys imee valon maailmasta, on löydettävä tikkaat ylös pimeimmästä kaivosta.Metsän hiljaisuudessa on kauneutta, kuuluu salaisuuksia, häilyy näkyjä. Tumminkin yötaivas on hetken kultaista tähtipölyä.Näkyjä on riipaisevan herkkä tarina kasvusta omaksi itseksi, rakastetuksi vailla sukupuolta tai nimeä.Kirjailijasta Marjo Lanér on outokumpulainen kirjailija, jolle rikkautta ovat mielikuvitus, puhdas luonto, perhe ja ystävät. Hän on luonnostaan keräilijä, kertyy koriin sitten sieniä, sankoon marjoja, tai pääkoppaan tarinoita. Haahuilu metsissä, rannoilla ja puutarhassa on hupia. Motoksi muotoutuisi “Pienestä asti pienten puolella.”Marjo on valmistunut filosofian maisteriksi kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmasta. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kolme novellikokoelmaa ja kolme pienoisromaania.“Olen kuullut tarinoita aina. Kirjoittamalla koen saavani maailmasta otteen. Kuudennen kirjan kohdalla huomaan rauhoittuneeni. Lauseet lipuvat luokseni luonnostaan kuin maisema järvellä meloessa. Tunnustelen sanoja. Ne ovat kuin aamuja, joiden johdattamina päädyn uusiin paikkoihin. Näkyjen maisemasta tuli minulle toinen koti, heijastus lapsuuden metsästä, jonka rauhaa yhä rakastan.”