Kirjahaku

The 2022 recipient of the Jan Michalski Award for excellence in reporting on human rights issues by a European writer, The Bone Whisperers is an account of the author's reporting and involvement over the course of several years with those whose delicate and morally essential task it has been to exhume and identify the victims found in mass graves throughout the war-torn regions of the world, particularly in Bosnia-Herzegovina as part of the ongoing process over the past two decades, led by the International Commission on Missing Persons, to recover and identify the remains and reunite the victims with their families. Tervonen follows two women in particular involved in this extremely important yet heart-wrenching work; one, Senem, who searches the DNA profiles stored in bone samples, and the other Darija, who tries to obtain blood samples from the survivors and their families to find a genetic match to that of the victims.

Finnish journalist and filmmaker Taina Tervonen, author of The Bone Whisperers, returns to her roots in Senegal to investigate the mystery behind a group of culturally sensitive artifacts that had been captured by the French army in the late 19th century. Among these objects of particular interest to her investigation were a sword and scabbard that belonged to the Senegalese Cheik Oumar Tall, a religious leader who waged a holy war against the French occupiers. This sword was taken from the hands of Tall's nine year-old grandson Abdoulaye, captured along with his sister by a French officer who then had them sent to France. In Hostages, Tervonen has unraveled an historic mystery in which the epic and poignant story of the repatriation of these stolen artifacts is brought to light. Her riveting investigation reveals a tragic case of inhumanity and cultural erasure that will appeal to readers of historical inquiry.

Palkitun tietokirjailijan ravisteleva teos näyttää siirtolaisuuden todelliset kasvot.Pakattuja reppuja, vaarallisia merimatkoja, matkakassana koko omaisuus. Kun raja on ylitettävä laittomasti, uusi elämä on sumun peitossa, mutta vanhaankaan ei voi palata.Me emme ole täältä antaa äänen ihmisille, joiden tarinat jäävät usein poliittisten päätösten varjoon. Puhutteleva teos vie lukijan tien päälle Senegaliin, Gambiaan, Nigeriin, Ranskaan, Italiaan ja Espanjaan ja näyttää, mitä maahanmuutto merkitsee heille, jotka päättävät lähteä. Mitä kaikkea he jättävät taakseen? Millaista on matkustaa, kun oman maan passi sulkee rajat eikä viisumia saa? Millaista on elämä epävarmassa välitilassa?

Huhtikuussa 2015 lähes 800 henkilöä kuljettanut kalastaja-alus haaksirikkoutui Libyan rannikolla, matkalla kohti Italiaa. Vain 28 jäi henkiin. Kyse oli Italian historian pahimmasta haaksirikosta, keskellä Eurooppaa ravisuttavaa pakolaiskriisiä. Vuotta myöhemmin Italian viranomaiset nostivat hylyn merenpohjasta ja aloittivat valtavan työn uhrien tunnistamiseksi. Yksikään Euroopan valtio ei ollut aikaisemmin rahoittanut tällaista operaatiota. Useimmat uhrit jäävät nimettömiksi vainajiksi, joista kukaan ei tunnu kantavan huolta.Kirjassa liikutaan Välimeren rannoilla, Italiassa, Kreikassa ja Espanjassa. Äänessä ovat henkilöt, jotka työnsä puolesta joutuvat tekemisiin haaksirikkojen uhrien kanssa: oikeuslääkärit, pelastusoperaatioihin joutuneet merimiehet ja palomiehet, syyttäjät, satamatyöntekijät, hautausurakoitsijat, kunnanjohtajat, jotka joutuvat etsimään tilaa hautausmailta nimettömille vainajille. Jokainen heistä joutuu tavalla tai toisella kohtaamaan kuolleet. Millaisia jälkiä tästä kohtaamisesta jää?Välimerestä on tullut Euroopan suurin joukkohauta. Noin 30 000 ihmistä on menettänyt henkensä sitä ylittäessä. Monille meistä hukkuneet ovat vain lukuja lehtiartikkeleissa. Jokainen numero on kuitenkin jonkun isä tai äiti, lapsi, veli tai sisko.Hukkuneet koostuu valokuvista ja haastatteluihin perustuvista teksteistä, jotka kertovat Välimeren ylityksen aikana kadonneista ja heidän jättämistään jäljistä. Se kertoo pakolaiskriisistä niiden kautta, jotka eivät koskaan päässeet perille.Vuodet 2015 ja 2016 olivat minulle vaikeita, todella vaikeita. Ei pelkästään työn takia vaan myös kansalaisena. En tiedä, miten osaisin kuvailla niitä kuukausia. Ihmisiä saapui saarelle kaiken aikaa, ihan kaiken aikaa, joka puolelle saarta. Täältä satamasta saattoi nähdä kymmenen tai kahdenkymmenen veneen saapuvan yhtä aikaa. Niitä vain tuli ja tuli. Meidän piti siirtää ihmisiä pois rannoilta, hoitaa busseja kuljettamaan heitä kauemmas. Kenelläkään meistä ei enää ollut työaikoja, paperityöt oli hoidettava illalla kotona, koska päivällä ei ehtinyt. Yritimme antaa kaikkemme, mutta mikään ei riittänyt. Elämä oli pelkkää työtä, työtä, työtä. Kotona odotti kolmevuotias poikani, joka ei ymmärtänyt, miksi äiti oli niin väsynyt. Nyt ihmisiä tulee vähemmän, ehkä satakunta päivässä. Eilen saarelle rantautui kumivene, jossa oli 78 ihmistä. Neljäkymmentäviisi heistä oli lapsia.Aggeliki Vrioni, rannikkovartija,Mytilini, Lesbos, Kreikka