Kirjahaku

Runoja alkuperästä, hybriksestä, hallitsemisesta ja velasta."Ensimmäinen ja viimeinenPitkämielinen seuraa sitä, mikä edeltää,ja takaa jatkuvuuden.Aika alkaa hänestä yhä uudelleen.Mieletön ohittaa sen, mikä edeltää,ja muuttuu ohimeneväksi.Seuraajat kysyvät,minne kaikki katoaa."

Luonnontila on tila ennen yhteiskuntasopimusta. Se on myös tila, jossa sopimuksensisältö ei ole enää jatkuvuus eikä tasapaino. Luonnontila on yhdelle anarkia, toiselle alkuperäinen harmonia. Usein se on tarpeiden heijastus, joka peittää näkyvistä itse luonnon. Runokokoelma palauttaa kahden vaiheilla olevia ääriviivoja paikoilleen.Laumaa ei voi puhe tavoittaa,vain yksilön,joka kuullessaan puheenherää lauman ulkopuolelta.Mahdottoman edessäihminen vihdoin antautuuitse luomaanliikkumavaranihmisten jähmettyneessä,taipumattomassa metsässä.Valonsäde osuu kehen tahansaja herättää keväästä.

Etuoikeudet verottavat työn kannattavuutta. Ilman kannattavuutta yhteiskunta ei voi ylläpitää palveluita, ellei vaihda yhteistä pääomaa velaksi, jota ei voi maksaa takaisin kuin palveluna. Maa viedään jalkojen alta. Tyhjän päällä kestää, kunnes katsoo alas. Filosofinen ja satiirinen runokokoelma luo sillan historian ja nykypäivän välillä, luonnon, taiteen ja talouden välillä, luottaen vain siihen, mikä kestää.Elämän ja kuoleman metsät Puu, jolta on evätty kasvu, kasvaa ontoksi. Puu, jolta evätty etäisyys, kuroo umpeenjäljelle jääneen matkan ja varastaa valon kasvavaan pimeyteen. Jos saalis on kaukanaeikä sitä ehdi saada kiinni, valo tulee esille ja kutsuu esille kasvun, niin että puu varjelee etäisyyttä kasvaakseen kohtivalonsa lähdettä.

Luomiskertomuksesta inspiraation ottava runoteos. Aiheena ovat keho ja työ. ”Kuvaksi luotu” vihjaa, että keholla on tehtävä täytettävänään. Työskennellessään keho tulee tietoiseksi itsestään ja siitä, mikä sitä edeltää."Kuvaksi luotu" Maisemasta ei erotu mikään. Sukeltaja potkaisee itsensä unesta ja nousee pinnalle. Kaikki tulee esille kuvasta, joka pysyy pinnallaomin voimin. Valo uppoaa ja aallot pyyhkivät taulun puhtaaksi kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan. Kaikki menettää ääriviivansa. Hän saa luvan nousta kuolleista.

Runoissa katsotaan ohimenevää maailmaa sivusta samaan tapaan kuin Brueghelin allegoriassa ”Isot kalat syövät pienet”; tai vaikkapa Andersenin kertomuksessa ”Keisarin uudet vaatteet”. "Irti päästäminen" Ei ihmisen tarvitse kuin pitää paikkansa. Totuus tulee hänen suustaan. Nyt muillakaan ei ole vaatteita. Eivätkä he tiedä, kuka suulla nauraa.