Tuskin mikään Eino Leinon teos niin riitelee sen isiltäperityn käsityksen kanssa, jossa hän on ikiaikaista ”suomalaisuutta” ylistävä alkuvoimainen shamaani, kuin tämä maan itsenäisyyden aamussa, 1919, ilmestynyt runoelma. Paitsi että Leino arastelematta samastuu siirtomaaherraan, Kustaa Vaasan poikaan Juhanaan (Suomen herttua 1656-63 ja, Ruotsin kuninkaana, suuriruhtinas 1581-92), hän hakee runojensa muodon, metriikan ja sointukulut Kalevalan sijaan suuresta eurooppalaisesta perinteestä. Teoksen voi ajatella sijoittuvan Juhanan ja puolalaisen Catharina / Katariinan turkulaiseen renessanssihoviin, ja sen emotiaalisena taustana ja virikkeenä on Leinon kiistelty suhde virolaiseen kirjailijaan ja diplomaatinrouvaan Aino Kallakseen. Ja runon ruhtinas antaa ”suomalaisten” tietää, mitä hän heistä oikeasti ajattelee: ”Tää kekrikansa! Yhtä outo sille / on ilo, onni, kuin on ihmisyys, / (...) / He mitä tahtoo? Miks he elää? Mille? / Jäämeren tuuli heiltä tunteet hyys. / Ken koskaan hehku, sammu ei, on hyhmää, / ja siksi ikuista, kun on se - tyhmää!” - Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja on tarpeellinen runoilija ja maailmanlapsi Leinon pelastamiseksi moneltakin hänen ”perintönsä” vaalijalta. - Leevi Lehto
