Irja Sinivaara

”Kun lähden lapsuudenkodista 1960-luvun lopulla ovet paukkuen, ovista varisee maali, talo piharakennuksiin on parhaat päivänsä nähnyt. Pian rakennukset puretaan ja jokea kiertävälle niemelle rakennetaan rivitaloja, toisten koteja.”Kirjailija Irja Sinivaara kertoo elämän matkastaan vesien rannoilla, kartoista, joihin piirtää itsensä, ja kartoista, joihin ei mahdu, kirjoista joita on lukenut ja kirjoittanut. Irjankirjaimet on omaelämäkerrallista mosaiikkia omanlaisensa perheen ottolapsena, kasvusta kirjailijaksi kirjain kerrallaan, rakkauksista, vääristä sanajärjestyksistä ja oikeista tapahtumahorisonteista. Aakkosto paasaa, ironisoi, kunnioittaa ja kyseenalaistaa.Kirja kertoo paljon - ei kaikkea kuitenkaan, matkustaa lähelle, eksyy kauas, leikittelee muistin ja muistojen kanssa. Kompleksinen suhde yhteen, jos toiseen asiaan näyttäytyy aakkostossa anekdootteina, uteliaisuus tiivistyy sanoista laajeneviin merkityksiin.

Kuinka hajallaan tämä lauma, kuinka outoja toisilleen ja outoja maailmaa vastaan, yhdessä ja erikseen. Ei sentään koko maailmaa vastaan, vaan niitä lukuja elämänkulussa, joihin he paiskautuivat, tömähtelivät, jäivät harhailemaan, joista putoilivat kuin oksille kohmettuneet pikkulinnut.Irja Sinivaaran episodiromaani on viilto eräiden omituisten otuksien elämiin. Äidille ja hänen neljälle tyttärelleen ei riitä perheen sisäisen todellisuuden pohdiskelu. Heidän pitää sotkeutua, kunkin omalla tavallaan, elämän suuriin teemoihin. Oman huomionsa saavat ympäristöasiat, eläinten oikeudet, erinäiset miesjutut. Ja mitä siitä sitten seuraa, puhdistuuko omatunto, parantuuko maailma? Vai olisiko niin, että oman itsen sijaan onkin helpompi suunnata katse mahdollisimman kauas?

Nuori leski Ester matkustaa pienokaistensa kanssa Torniosta kotiseudulleen Kotkaan. Millaista on valkoisen lesken elämä punaisessa kaupungissa? Esterin norjalaistaustainen toiseus, pelastusarmeijalaisuus, ilo tyttöjen lahjakkuudesta, pelko ja hätä heidän elämänvalinnoistaan kuljettavat tarinaa hellahuoneesta lukaaleihin ja sotienjälkeiseen aikaan.Eletään vuotta 1939. Ester matkustaa aikuistuneiden tyttäriensä kanssa Helsinkiin. Pieni satamakaupunki on käynyt liian ahtaaksi sekä äidille että tyttärille, jotka ovat jo laulaneet kotikaupunkinsa Seurahuoneella ja Helsingin Kaivohuoneella; joita odottavat sataman valojen sijaan parrasvalot sotaa käyvän Euroopan suurissa saleissa.Elämäkertaromaani Ester Valtosesta (1888-1978) on niitä kertomuksia, jotka liian usein jäävät parrasvalojen taakse, kertomus äidistä, joka uskoi, ohjasi, rakasti.