Jyrki Vesikansa

Kun tutkimme uskontoa, tutkimme ihmistä ja yhteiskuntaa. Kirjoitus hengellisyydestä on tässä kirjassa yleistajuista mutta pohjautuu tieteelliseen tutkimukseen. Mukana on niin kognitiotieteen, aivotutkimuksen, feministisen uskontofilosofian, valtio-opin kuin kirjallisuustieteenkin näkökulmia. Kirjoittajat tavoittelevat sitä, mitä ihmisessä ja elämässä on laitostuneen uskonnonharjoituksen taustalla, sitä syvempänä. Kirjassa kysytään muun muassa, miten rukous toimii ja miksi se auttaa. Esille tulee myös tietoisuuden vaikea ja kiehtova ongelma.Niin kirjailijat kuin tieteenharjoittajat kritisoivat monesti uskontoja ja kirkkoja. Miten uskonto voi edistää mustavalkoista maailmankuvaa ja lisätä eriarvoisuutta? Miksi kristinusko on usein vallanpitäjän puolella ja konservatiivinen, vaikka Kristuksen oppi ei sellaiseen neuvo? Näitäkin kysymyksiä pohditaan. Mukana on myös monelle uutta naisnäkökulmaa kirkkoon.

Puhe rauhasta on tarpeen, kun militarismi, nationalismi ja valtapolitiikka vahvistuvat. Sodassa eivät vaikene vain lait vaan myös järkevä vuoropuhelu. Kirja kertoo sen mahdollisuuksista ja tuo keskusteluun humanistisia näkökulmia. Se valottaa kansainvälisten sopimusten vaikutuksia ja sitä, millä eri tavoilla sotia voidaan ehkäistä.Jos tahdot rauhaaottaa kantaa Ukrainan tapahtumien ympäristövaikutuksiin, aseistakieltäytymiseen ja siihen, miten demokratian tila vaikuttaa rauhan mahdollisuuksiin. Esille tulee taiteilijoiden, kirjailijoiden ja tieteentekijöiden toiminta rauhan hyväksi. Kirjoitusten aiheina ovat muiden muassa Erich Frommin ja Arvid Järnefeltin ajattelu.Kirjoittajat esittävät, miten yhteistyö, yhteisymmärrys ja niitä edistävä vahva demokratia voivat rakentua.Teoksen kirjoittajina ovatHenri Hagman, Kari Heino, Katriina Kajannes, Elias Krohn, Arto Köykkä, Tapio Lampinen, Jukka Mallinen, Helena Rossi, Ilpo Rossi, Leo Stranius, Timo Suutarinen, Erkki Tuomioja, Jyrki Vesikansa ja Timo Virtala.

Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat edeltäjineen olivat kauan johtavat suomenkieliset sanomalehdet, joiden keskeinen ”satavuotinen lehtisota” päättyi 1991 Suomettaren perillisen lopettamiseen. Uusi Suomi elpyi tosin 2007 verkkolehtenä.Satavuotinen lehtisota kuvaa kilpailua ensi sijassa US:n näkökulmasta, mutta vertaillen ratkaisuja jatkuvasti HS:n toimiin. Kehitystä rinnastetaan myös muihin Pohjoismaihin - ennen muuta vastaavaan kilpailuun Tukholmassa Dagens Nyheterin ja Svenska Dagbladetin kesken. Teos kertoo mm. valtapeleistä US:ssa. Lähes kaikki sen päätoimittajat erotettiin dramaattisesti, samoin useimmat toimitusjohtajat. Lehden kulttuuriosastossa kuohui etenkin 1960-luvulla. Politiikka keikutti lehteä vähän päästä - milloin Kansallisen Kokoomuksen oikealta, milloin vasemmalta laidalta. 1970-luvulla jopa monet mainostajat karttoivat ”toisinajattelijaksi” leimaantunutta lehteä poliittisista syistä. US:n pelasti sitten radikalismista pelästynyt elinkeinoelämä vielä 15 vuodeksi.Esiin nousee kiintoisia henkilöhahmoja, kuten radikaaleille ärhennellyt V.A. Koskenniemi, modernin kulttuurijournalismin avaaja Annamari Sarajas, Suomen ensimmäinen ei-kommunistinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Aarne Tanninen tai värikästyylinen liikemies Heikki Tavela.Yrjö Klipin taittamassa teoksessa on runsas kuvitus sekä liitteinä kattavasti tilastoja ja graafeja.Jyrki Vesikansa (s. 1941) on työskennellyt mm. Uuden Suomen päätoimittajana ja julkaissut monia historiateoksia. Hän on saanut muun muassa Valtion lehdistöpalkinnon.