Katariina Parhi

1920-luvulta 1980-luvulle saakka huonosti tunnetut, mutta yhteiskunnallisesti merkittävät työlaitokset toimivat kehittyvän hyvinvointiyhteiskunnan laajalti hyväksyttynä varjopuolena. Työlaitosten avulla pyrittiin puuttumaan rikoksiin jo ennen kuin ne edes tapahtuivat. Nämä laitokset olivat kasvattamista ja ojentamista varten. Työ niissä oli pakollista ja elämänrytmi säännöllistä. Pois ei päässyt. Ikkunoihin asennettiin kalterit ja alueet ympäröitiin piikkilangalla. Pisteitä keräämällä saattoi ansaita vapautensa, mutta monen kohtalona oli viettää työlaitoksessa vuosia. Työlaitosten historia on yksilönvapauden menetyksen ja sääntö-Suomen historiaa. Rikoksetta rangaistut kertoo, miksi työlaitoksia perustettiin, kuka niihin joutui, ja mitä niissä koettiin.

Saadaan vähän kamaa sukeltaa 1960-70-lukujen Suomeen ensimmäisen huumeaallon mukana. Huumeilla haettiin jännitystä ja kavereiden hyväksyntää sekä paettiin pahaa oloa. Nuoriso oli vasta keksitty, mutta jo nyt osa siitä putosi yhteiskunnan ulkopuolelle.Hoitojärjestelmät olivat vielä lapsenkengissään, lainsäädäntö laahasi jäljessä kehityksestä ja yhteiskunta muuttui monin tavoin. Hoitomuotoja kehitettiin hyvien arvausten perusteella, ja huumeongelmaa hoidettiin uusilla menetelmillä, joihin aikakauden ideologiat toivat omat lisämausteensa.Arkistoaineistoon ja haastatteluihin perustuva teos antaa äänen hoidon pioneereille, joiden oli luotava tehokasta hoitoa lähes tyhjästä. Se kuulee myös käyttäjiä, jotka vaihtelivat jazzia kuuntelevista älyköistä tokkuraisiin nuoriin ja itsekin lääkeriippuvaisiin lääkäreihin.Saadaan vähän kamaa tarjoaa ainutlaatuista tutkimustietoa ajankohtaiseen keskusteluun huumeista, niiden kriminalisoinnista ja käytön ennaltaehkäisemisestä.

Jokaisen tuttaviin kuuluu ihmisiä, jotka vaikuttavat pelaavan eri säännöillä kuin muut. He ovat omia teitään kulkevia sukulaisia, sääntöihin sopeutumattomia alokkaita armeijassa, epämiellyttävän oloisia kollegoja tai vankilaan päätyneitä koulukavereita. Erilaisia, mutta eivät hulluja. Aikoinaan jotkut heistä olisi saatettu diagnosoida psykopaateiksi.Psykopatia on yksi hämmentävimmistä diagnooseista psykiatrian historiassa. Sitä käytettiin Suomessa kuutisenkymmentä vuotta 1900-luvun alusta 1960-luvun loppuun. Jopa neljäsosa suomalaismielisairaaloiden potilaista oli ”psykopaatteja”.Sopeutumattomat -teoksessa kuvataan tulkintoja psykopatiadiagnoosin saaneista potilaista viidessä suomalaisessa mielisairaalassa. Sairaalassa kerrottiin asioista, joista ympäröivässä yhteiskunnassa ei sopinut puhua. Potilaskertomusten kautta avautuu näkymiä suomalaisten mielenmaisemien vaiettuun puoleen.Matka normaalista epänormaaliksi on lyhyt. Joskus normaaliuden näkymätön raja ylittyi yksittäisen tapahtuman seurauksena. Menneisyyden tarkastelu auttaa ymmärtämään, millä tavoin yhteiskunnan asenteet heijastuivat lääketieteeseen.