Kristian Kosonen

Hyytävän talven voittoKristian Kososen yhdeksäs sotaromaani Veljet Raatteen tiellä on tarina kahdesta veljeksestä ja taistelutoveruudesta Suomelle merkittävässä talvisodan taistelussa.Talvi näyttää hyytävää voimaansa, kun sotamies Väinö Eerikkilä matkaa rintamalle ensimmäistä kertaa vuoden 1939 jouluna. Hänet on komennettu samoihin joukkoihin isoveljensä kanssa, joka ei haluaisi pikkuveljeään vahdittavaksi rintamalle. Alikersantti Timo Eerikkilä pelkää sodan raakuuden pistävän Väinön herkän mielen liian kovalle koetukselle.Väinöllä on vahva halu olla yhtä hyvä sotilas kuin sotasankarin maineessa oleva veljensä, mutta uho ja rohkeus kuihtuvat, kun hän saa muistutuksen sodan piinaavasta todellisuudesta. Vastassa ovat purevan pakkasen lisäksi idästä kaikuva hävittäjien jylinä ja konekiväärien armoton tulitus. Onko Väinöllä sittenkään riittävästi kylmäpäisyyttä ja sotataitoja isänmaan puolustajaksi?Kristian Kososen yhdeksäs sotaromaani on tarkkanäköinen kertomus veljeksistä, mutta myös kovasta taistelutahdosta, pelosta ja aseveljeydestä Raatteen tien taistelussa, jossa talvinen maasto oli lopulta suomalaisjoukkojen puolella ja auttoi heitä saavuttamaan merkittävän voiton.Kristian ”Kille” Kosonen (s. 1972) on helsinkiläinen kirjailija ja tiimiesihenkilö. Kosonen tunnetaan suomalaisen sotaromaanikirjallisuuden kärkinimenä, ja hän on saanut kiitosta intensiivisen läheltä sotilaiden elämää kuvaavista teoksistaan. Veljet Raatteen tiellä on Kososen yhdeksäs sotaromaani.

Eloonjäämistaistelu vihollislinjojen takana Kristian Kosonen kuvaa sotaa uudesta näkökulmasta Vuosalmen sotavangit -romaanissaan, jossa vankileireillä riutuvat suomalaissotilaat käyvät taistelua henkäys kerrallaan, pysymällä elossa Kesällä 1944 alikersantti Peitsaro painautuu istumaan selkä juoksuhaudan penkkaa vasten ja sulkee silmänsä kasvoillaan kärsivä ilme. Vihollishyökkäykset on saatu väsymättömin ponnisteluin torjuttua, mutta nyt Äyräpään puolustuslinja murtuu. Silmittömän kaaoksen keskellä kersantti Ylä-Huikku ottaa nimettömästään sormuksen ja pyytää Peitsaroa toimittamaan sen vaimolleen sodan loputtua. Puna-armeijan vangiksi jäänyt haavoittunut Peitsaro laahustaa runnellun mieslauman mukana kohti tuntematonta. Helvetillisen vankeuden aikana Peitsaro ei unohda aseveljensä viimeistä toivetta. Se muistuttaa kauas jääneestä kodista ja lupauksesta, jonka Peitsaro aikoo pitää.

Talvisodan hyytävimmät taistelutKristian Kososen kuudes sotaromaani Summan teräsmyrsky kertoo talven 1940 ankarimmista taisteluista yhdessä Suomen puolustuksen strategisesti tärkeimmässä paikassa.Sotamies Karppinen tarkkailee öistä maisemaa Karjalan kannaksella. Hän yrittää olla paleltumatta tulipalopakkasessa ja siirtelee rähjääntynyttä karvalakkiaan vuoroin korvalta toiselle, jotta kuulisi pienimmänkin rasahduksen.Karppinen ei näe vilaustakaan korpraali Hietarinteestä ja sotamies Mukkulasta, jotka kersantti Männistö lähetti lähimaastoon varmistamaan pioneerien miinoitustöitä. Hietarinne ja Mukkula osaisivat kyllä hoitaa hommansa huomaamattomasti, mutta nyt yö on liian hiljainen. Venäläisillä on pahat mielessä.Kristian Kosonen kuvaa kuudennessa sotaromaanissaan talven 1940 ankarimpia taisteluja Summan rintamalla, missä helppoon läpimurtoon luottanut puna-armeija joutui kokemaan nöyryyttäviä tappioita. Kertomus herättää eloon jäätävän kylmän talven ja niukoin resurssein varustetut miehet, jotka taistelivat uskomattoman itsepintaisesti idän jättiläistä vastaan.

Tyrjän voittoisan taistelun kallis hintaKristian Kosonen kuvaa sotaromaanissaan Verinen tie Tyrjään uskottavasti sotilaiden elämää ja taisteluita, joissa jokainen virheliike voi maksaa elämän.Kapteeni Aarne Mäenpää on polvillaan kärrypolun ojassa ja tuijottaa silmä kovana mäkeä, johon hänen johtamansa komppanian olisi kohta hyökättävä. Kypärän hihna kiristää leuan alla, hikipisarat valuvat ohimoilta poskille, ja FN-pistooli on valmiina tappotyöhönsä.Ympäriltä kuuluu kuiskauksia, ja Mäenpää tietää miesten pakkautuneen maastoon turhan lähekkäin, mutta kokematon hyökkäysryhmitys voisi liian levällään mennä heti alusta sekaisin. Sodankäynnin kaikkien strategioiden vastaisesti Mäenpää päättää luottaa tämän kerran onneensa.Hetki vielä. Sitten helteinen kesäpäivä repeäisi liitoksistaan.Kristian Kosonen heittää lukijan Laatokan luoteispuolelle keskelle jatkosotaa kesällä 1941. Tyrjän taistelussa Suomen joukot löivät puna-armeijan, mutta voitonjuhlan sijaan Kosonen kuvaa intensiivisellä tyylillään käsinkosketeltavan läheltä, miten pitkä ja verinen tie sotilailla oli Tyrjään.

Tyrjän voittoisan taistelun kallis hintaKristian Kosonen kuvaa sotaromaanissaan Verinen tie Tyrjään uskottavasti sotilaiden elämää ja taisteluita, joissa jokainen virheliike voi maksaa elämän.Kapteeni Aarne Mäenpää on polvillaan kärrypolun ojassa ja tuijottaa silmä kovana mäkeä, johon hänen johtamansa komppanian olisi kohta hyökättävä. Kypärän hihna kiristää leuan alla, hikipisarat valuvat ohimoilta poskille, ja FN-pistooli on valmiina tappotyöhönsä. Ympäriltä kuuluu kuiskauksia, ja Mäenpää tietää miesten pakkautuneen maastoon turhan lähekkäin, mutta kokematon hyökkäysryhmitys voisi liian levällään mennä heti alusta sekaisin. Sodankäynnin kaikkien strategioiden vastaisesti Mäenpää päättää luottaa tämän kerran onneensa. Hetki vielä. Sitten helteinen kesäpäivä repeäisi liitoksistaan. Kristian Kosonen heittää lukijan Laatokan luoteispuolelle keskelle jatkosotaa kesällä 1941. Tyrjän taistelussa Suomen joukot löivät puna-armeijan, mutta voitonjuhlan sijaan Kosonen kuvaa intensiivisellä tyylillään käsinkosketeltavan läheltä, miten pitkä ja verinen tie sotilailla oli Tyrjään.

Sotaromaani Viipurin katkerista taisteluistaSodan julmuus korostuu Kristian Kososen romaanissaKesäkuu 1944. Aurinko Viipurin taivaalla ei anna ylikersantti Arvo Liekoskelle aihetta hymyyn. Tilanne kaupungissa on nimittäin ”koko lailla perseellään”, kuten alikersantti Mörsky asian ilmaisee. Suomalaisten puolustusrakennelmat ovat keskeneräisiä, ilmatorjunnan varustus on surkea, ammustäydennystä ei kuulu, ja ruokahuollosta kukaan ei tiedä mitään. Kaupunkiin marssivat perääntyvät suomalaissotilaat muistuttavat enemmän kerjäläisiä kuin sotilaita.Prikaati ei todellakaan ole valmis suurtaisteluun.Viipurin menetys on raskas luku Suomen historiassa, mutta Kristian Kosonen ei kierrä romaanissaan vaikeita aiheita: pelkoa, kyvyttömyyttä, pettymystä, häpeää, pakokauhua. Silmiin piirtyy kuva väsyneestä nuorukaisesta, joka kiväärinpiippu takaraivoon kolahdellen juoksee pakoon, kun vaihtoehtoina on vain perääntyminen tai tuhoutuminen. Ainoa toivo on kohtalotovereissa.

Sotaromaani Viipurin katkerista taisteluistaSodan julmuus korostuu Kristian Kososen romaanissaKesäkuu 1944. Aurinko Viipurin taivaalla ei anna ylikersantti Arvo Liekoskelle aihetta hymyyn. Tilanne kaupungissa on nimittäin ”koko lailla perseellään”, kuten alikersantti Mörsky asian ilmaisee. Suomalaisten puolustusrakennelmat ovat keskeneräisiä, ilmatorjunnan varustus on surkea, ammustäydennystä ei kuulu, ja ruokahuollosta kukaan ei tiedä mitään. Kaupunkiin marssivat perääntyvät suomalaissotilaat muistuttavat enemmän kerjäläisiä kuin sotilaita.Prikaati ei todellakaan ole valmis suurtaisteluun.Viipurin menetys on raskas luku Suomen historiassa, mutta Kristian Kosonen ei kierrä romaanissaan vaikeita aiheita: pelkoa, kyvyttömyyttä, pettymystä, häpeää, pakokauhua. Silmiin piirtyy kuva väsyneestä nuorukaisesta, joka kiväärinpiippu takaraivoon kolahdellen juoksee pakoon, kun vaihtoehtoina on vain perääntyminen tai tuhoutuminen. Ainoa toivo on kohtalotovereissa.