Leena Sorvali

Suomessa on liki 30 000 yli 90-vuotiasta ja satavuotiaidenkin m r on kasvanut yli kolmensadan. V est ik ntyy, mutta rahat loppuvat. Suuri osa suomalaisista on vanhoja. Syd n- ja verenkiertoelimist n sairaudet ovat yleisin kuolinsyy. Vanhat syd nsairaat kuormitavat eniten terveydenhoitoa ja heit priorisoidaan. Vanhat eiv t ole mediaseksikk it . Heit kohdellaan kuin he olisivat vain menoer . Pahimmillaan heit syytet n ep onnistumisesta vanhenemisessakin. Onko vanhenemisessa mit n positiivista? Terve vanhuus on mahdollinen. Kun ihminen on psyykkisesti tasapainossa ja kokee el m ns mielekk ksi, on helpompaa pit huolta hyvist elintavoista. Se tarkoittaa, ett vanhuksilla on riitt v sti rahaa, terveydenhuoltoa ja sosiaalista tukea. Vanhuus on my s suhtautumiskysymys, sille ei saa antaa periksi Jokaisella pit olla mahdollisuus el mielek st , omien arvojen mukaista el m . Silloinkin, kun omat edellytykset siihen ovat heikentyneet. On helppo sanoa neen, ett kyll min p rj n, vaikka syd n kuiskaa hiljaa, ett en tied jaksanko en . Kirja kertoo 82-vuotiaan kirjailijan yhdest vuodesta. H nt oli kierr tetty vuoden p iv t perusterveydenhuollon puolella saamatta l hetett tarkempiin tutkimuksiin. Saatuaan vihdoin diagnoosin sepelvaltimotaudista h n on vuoden aikana kokenut pallolaajennuksen (joka ei mennyt putkeen), kuusi tajuttomuuskohtausta ja joutunut seitsem n kertaa sairaalahoitoon. Hoitojen ja l kkeiden maksukatot paukkuivat. Saman vuoden aikana on kuusi h nen l heist n menehtynyt ja h n ollut saattamassa heit haudan poveen tai meren syliin. Kirjoittaja kertoo kokeneensa my s ik syrjint , sit enemm n mit ryppyisemm ksi h nen naamansa on muuttunut. Joskus h nest on tuntunut kuin olisi toisen luokan kansalainen. H n kysyy, mit t ik se koko ihmisen, jos joutuu etsim n jotakin sanaa v h n pitemp n tai ei osaa oitis k ytt uutta sovellusta?

Millaista on vanhan ihmisen elämä maailman onnellisimmassa maassa, jossa iästä on tehty numero? Vanhat kuormittavat terveydenhoitoa ja heitä priorisoidaan. He kokevat ikäsyrjintää muillakin tahoilla. Sitä enemmän mitä ryppyisemmäksi heidän naamansa muuttuu. Mitätöikö se koko ihmisen, jos joutuu etsimään jotain sanaa vähän pitempään tai ei osaa oitis käyttää uutta sovellusta? Pahimmillaan heitä voidaan syyttää epäonnistuneesta vanhenemisestakin. Etukenossa elämän päättymiseen on kerroksellinen kertomus kirjoittajan vuodesta, jolloin hänen kuntolomastaan tulikin sairasloma. Häntä oli vuoden päivät kierrätetty perusterveydenhuollon puolella. Tarkempiin tutkimuksiin hän pääsi vasta vaikeimman kautta. Hän joutui vuoden aikana seitsemän kertaa sairaalahoitoon. Hoito sairaalassa oli hyvää, mutta hänestä tuntui, ettei häntä kuunneltu. Jos hän olisi päässyt heti oireiden ilmaannuttua tutkittavaksi, olisiko hän nyt terveempi? Ei olisi kerryttänyt ruuhkaa terveyskeskuksessa, eikä tarvinnut erikoissairaanhoitoa. Voisi hyväkuntoisena poistua yhteiskunnasta sitä rasittamatta. Saman vuoden aikana hän saattoi kuusi läheistään haudan poveen tai meren syliin. Mutta on vanhenemisessa ollut iloakin. Myönteisen utelias elämänasenne, läheiset, ystävät ja hoitokoira Jallu ovat tehneet elämän vielä vanhanakin mielekkääksi. Vanhuus on myös suhtautumiskysymys, sille ei pidä antaa periksi. Vältä vajoamasta vanhuuteen. Ole sen ikäinen mikä tuntuu hyvältä ja tee sitä mikä on mielenkiintoista ja mukavaa. Ja mitä vanhemmaksi tulet, sen mukavampi on olla tekemättä mitään.

Oma elämänkertani 1942 - 2023Sinä vuonna 1942, jolloin minä ilmestyin tähän sodan runtelemaan maailmaan, marsalkka Mannerheim antoi Suomen äideille päiväkäskyn. Siinä hän kehotti äitejä kasvattamaan meihin lapsiin palava vapaudentahto, joka on ikuisiksi ajoiksi turvaava maallemme kalliisti lunastetun itsenäisyyden ja sisäisen suuruuden.Minun annettiin ymmärtää, että olen Isänmaan Toivo, mitä se sitten merkitsikään? Parhaani yritin, vaikka se ei kaikkien Lappeenrannan tyttölyseon opettajien silmissä siltä näyttänytkään. Minun vapaudentahtoni ja pyrkimykseni oikeudenmukaisuuteen olivat niin vahvat, etten välttynyt ristiriidoilta myöhemminkään elämässäni.

Siiri Äitee Rantanen (1924-2023) oli hiihtäjälegenda, jonka mittavasta urheilu-urasta jasaavutuksista on kirjoitettu sijoitusten tarkkuudella aiemminkin.Mutta millainen oli ihminen hurjien saavutusten takana? Miten hän pystyi yhdistämään äidin ja työelämän roolit kilpaurheiluun? Mikä johdatti kahden lapsen äitiä yhä tehokkaampaan harjoitteluun, parempiin tuloksiin, mitaleille arvokilpailuissa ja aina olympiavoittajaksi?Tästä kaikesta kirjoittajat, Leena Sorvali ja Tuulikki Ritvanen, kävivät juttelemassa Siirin kanssa hänen viimeisinä vuosinaan. Erityisesti lapsuuden muisteleminen oli hänelle aina mieluista ikävistä kokemuksista huolimatta.Siiri oli jo nuorena ”mie itte” -tyttö, vintiö kotona ja koulussa, joka kyllästyneenä ristiriitoihin lähti 19-vuotiaana kotoa ovet paukkuen ja rakastui rintamalta rauhan myötä palanneeseen nuoreen Kalle-seppään.Siiri kertoo omalla puhekielellään elämästään kiertelemättä, kaartelematta ja häpeilemättä. Hän puhuu myös elämänsä ehtoosta, jolloin hän menetti toisen jalkansa lisäksi vapautensakin. Silloinkin Siiri yritti olla reipas ja toiveikas, mutta muutos aina liikkeellä olleesta ulkoilmaihmisestä pyörätuoliin ja sänkypotilaaksi oli raskas.Siiri Äitee oli ilmiö, ei vaan mestarihiihtäjänä vaan myös ainutlaatuisena persoonana. Hän toimi naisten aseman parantamiseksi sekä kilpahiihdossa että muutenkin.

Olen mummo, joka ei tunnista tai halua tunnistaa ikä- tai muitakaan rajoja. En ole oikea pullantuoksuinen mummo. Minulle ei suotu lapsenlapsia, vaikka sellaisista haaveilinkin. Minulla oli ennen nousujohteinen ura, perhe, mies, kaksi lasta ja koiria. Nyt olen sinkku, joka sinnittelee pienellä eläkkeellä. Elän yksin ja ypönä, mutta en tunne itseäni yksinäiseksi.Kirjassani Mummo ilman rajoja kerron hiukan elämästäni ennen yksin jäämistä, mutta keskityn kertomaan ennen kaikkea elämästä sen jälkeen. Ikääntymisen ilmiöistä ja tuntemuksista, unelmista, peloista, pettymyksistä, iloista ja suruista. Olen päättänyt, että se mitä loppuelämässäni teen, sen pitää olla kivaa. Eihän se tietenkään aina kivaa ole, mutta siihen voi pyrkiä. Voi siivota vaikka kruunu päässä.

AJANKOHTAINEN NYT! Onko Suomessa suojeltu liikaa?Miltä eristäytyminentuntuu? Kuinka kantti kestää, kun päivästä toiseen samat seinät tuijottavat? Miten pitää oma elämä raiteillaan, kun ympärillä kaikki tuntuu olevan poikkeuksellisesti sekaisin? Näitä kysymyksiä pohtii karanteeninomaisiin olosuhteisiin joutunut Leena Sorvali pamfletissaan Kolme kuukautta karanteenissa.Hän kertoo omista kokemuksistaan sekä esittää omat tulkintansa kuluneesta koronakevään ja eristyselämän ilmiöistä, kommentoi ja kritisoi. Hän miettii hoivakotien asukkaiden inhimillistä kärsimystä, jonka arkiolojen järkkyminen on saanut aikaan. Karanteenikausi nostaa pelon, ahdistuksen ja epävarmuuden tunteet pinnalle eristäytymisestä johtuvaan yksinäisyyteen. Sitä onko meitä ja heitä suojeltu liikaa?Koronaa ei ole vielä voitettu. Kesä on virusepidemian välirauha, sanoi infektioylilääkäri Asko Järvinen poikkeusolojen purkamisen jälkeen. Tautia on yhä Suomessa, ja lisätartuntojen riski säilyy, Järvinen muistutti. Väestö on edelleen altis uudelle virusepidemialle. Se mahdollisuus meidän täytyy yhä ottaa huomioon jokapäiväisessä käyttäytymisessämme, jos haluamme välttää paluun kevään koviin rajoitustoimenpiteisiin.Mitä Suomi tekee toisin, jos virusepidemia iskee jälleen?

Memento Respiro - Muista hengittää - on novellikokoelma siipiensä kantavuutta kokeilevasta nuoresta, aikuiseksi kasvamisesta, iloista ja peloista, pettymyksistä ja selviytymisestä. Se kertoo uskottomuuden koettelemasta avioliitosta, petollisesta yhtiökumppanista, uudesta rakkaudesta ja seestymisestä elämän kääntyessä ehtoopuolelle.

Ikääntymisellä ei ole ikärajaa Kun tätä kysyttiin kuusivuotiaalta Lin-tytöltä, hän vastasi: "Ei vanheneminen vaikeaa ole - kulkee vain virran mukana." Tämä kirja kertoo luonnollisesta ikääntymisestä - lempeästi ja pilke silmäkulmassa. Jokaisella ikäkaudella on omat ilonaiheensa, ja hyvä elämä on pitkälti omien valintojemme tulosta. Jokaisen pitäisi saada toteuttaa itseään - elää sellaisen elämän kuin on aina halunnut. Eikä unelmilla ole Parasta ennen -päivämäärää. Elät vain kerran, mutta jos hoidat homman hyvin, kertakin riittää!

Runoja ujosta ja rujosta rakkaudesta.

Elämää koirien ja kissojen kanssa Kissat ja koirat ovat suloisia ja pehmeitä lemmikkejä, mutta ne voivat olla myös melkoisia riiviöitä. Enimmäkseen ne tuovat ihmisen elämään iloa, ja useimpien nahkaan voisi lätkäistä Sydänystävällinen -leiman. Vanhan sananlaskun mukaan kissa elää kiitoksella ja koira pään silityksellä. Ei pidä paikkaansa. Kun koira katsoo isäntäänsä tai emäntäänsä, se ajattelee: tuo antaa minulle ruokaa, katon pääni päälle ja huolehtii muistakin tarpeistani, se on jumala. Kissat on kissoja ja koirat koiria, vai ovatko sittenkään? Esimerkkinä tarina kissasta, joka nouti palloa, heilutti häntää ja murisi postinkantajalle. Lue, niin luulet vähemmän ja tiedät enemmän!

Elämä käsissä Kaksikymmentäkaksi suomalaista naista ja yhtä monta elämäntarinaa Suomalainen Naisliitto yhteistyökumppaneineen on kerännyt Suomen satavuotista historiaa juhlistamaan mittavan aineiston naisista, jotka ovat eri tavoin vaikuttaneet tai joiden toiminnalla on ollut merkitytä suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Elämä käsissä -kirjassa on kaksikymmentäyksi minun kirjoittamaani tarinaa naisista, jotka ovat eläneet tai elävät vuosisatamme viimeisillä vuosikymmenillä. Useimmat heistä tunnen henkilökohtaisesti tai mutkan kautta. Olen halunnut kirjoittaa naisista, jotka eivät ole paistatelleet julkisilla estradeilla, mutta ovat kukin omalla alueellaan tehneet uraa uurtavaa työtä ja toteuttaneet unelmiaan. Viimeisen tarinan on kirjoittanut Esa Juurola, jonka houkuttelin kertomaan vaimostaan Ullasta ajatuksenani: jokaisen menestyvän naisen takana on mies.

“Elin uutta vapautta kuin viimeistä päivää. Romukoppaan kaikki vanha ajattelu, uskomukset ja tavat. Me uudistamme tämän maan! Otimme kaiken irti siitä, mistä ennen olimme jääneet paitsi. Vapaudesta, rakkaudesta, ruuista ja juomista. Make Love Not War! All You Need is Love!" Lauran ensimmäinen muistikuva Raumalta on, kun äiti sieppasi hänet pinnasängystä, kietoi filttiin ja kantoi Syvärauman koulun perunakellariin. Hän oli silloin tuskin edes kahdenikäinen. Toinen vahva muistikuva on Lauritsalalan Hakalista, jossa hän yritti esittäytyä pihan lapsille: -San snää mnuu Lauraks, miks mnää san snää? Parin viikon kuluttua Laura jo uskalsi uudelleen: - Hei mie oon Laura ja tult Raumalt, haluut sie leikkii miun kanssain? Lauran isä kuoli, kun hän oli neljäntoista. Hän menetti elämänsä tärkeimmän ihmisen. Laura pyöräili isältä saamallaan Crescentillä Saimaan kanavalle ja mietti, ajaako sillä samantien kanavaan. Äiti oli menettänyt elämänhalunsa ja edessä oli muutto Nastolaan. Lauran piti ryhtyä tukemaan äitiä ja kasvaa aikuiseksi. Suurin muutos Lauran elämässä tapahtui, kun hän muutti kuuskytluvun kuohuvaan Helsinkiin. Se oli hurjaa aikaa. Uusi aika - vapaus - heijastui myös Lauran elämään hänen aloitellessaan uraansa mainosmaailmassa. Työnantaja valitsi hänet mainoskampanjassaan Bonnien osaan. Bonnien sisäinen runotyttö ja Clyden herrasmiesmäisyys olivat seikkoja, jotka tekivät parista sympaattisen. Laura hyväksyi roolinsa. Maailma oli silloin miesten. Miehet muovasivat Laurasta itsenäisen ja rohkean naisen. Vahvat eväät tähän kasvuun hän sai jo lapsuudessa ja ennenkaikkea kannustavalta ja ymmärtäväiseltä isältään. Elämä antoi ja otti. Uran ollessa huipussaan Laura joutui tekemään vaikean valinnan: San Francisco vai avioliitto. Hän irtisanoi itsensä kaikesta siihen asti saavuttamastaan - ilman minkäänlaisia tietoja tulevaisuudestaan - ja muutti miehen perässä Lahteen. Tuli ero ja oma yritys, jossa sukset menivät ristiin kollegan kanssa, Uusi yhden naisen yritys ja uusi mies, joka meni kesken kaiken kuolemaan. Tuli petollinen rakastaja sekä mies, joka ripustautui Lauraan niin, että häntä alkoi ahdistaa.

Pulkkilanharjulla sienestäessään Susa saa ystävältään Soilelta kimmokkeen ottaa yhteyden nuoruuden rakastettuunsa Rikuun. Naiset muistelevat aikaa, jolloin muuttivat yhdessä Lahdesta Helsinkiin. Ennen Helsinkiin muuttoaan Susa tapasi Vierumäen Aavehallissa Jaakon, jonka suklaanruskeat silmät tekivät häneen säväyksen. Ne eivät kuitenkaan vaikuttaneet Susan muuttosuunnitelmiin. Mutta Jaakkopa tuli perässä. Susa ja Jaakko alkoivat seurustella kuusikymmenluvun henkeen väljästi ja vapaasti, toisiaan sitomatta tai sitoutumatta. Toisena Helsingin kesänään Susa ja Soile lähtivät lomamatkalle pohjoiseen. Oli juhannus ja Pyhätunturilla juhannustanssit. Bändissä bassoa soitti Riku, lääketieteen opiskelija Pohjanmaan lakeuksilta. Sinä juhannusyönä Susa rakastui toisen kerran elämässään. Sienimetsässä Soile mainitsee Rikun jääneen leskeksi. Kun Susankin puoliso on hiljattain menehtynyt, hän päättää yrittää löytää Rikun ja kysellä tämän kuulumisia. Tapaamisesta Pyhätunturilla on ehtinyt kulua yli neljäkymmentä vuotta. Nettiyhteys nuoruuden rakastettuun sysää muistot kiertoon. Elämä ei mennytkään niin kuin Susa ja Riku olivat sen kuvitelleet menevän.