Max Horkheimer

Vuonna 1944 ilmestynyt "Valistuksen dialektiikka" on yksi viime vuosisadan tunnetuimpia yhteiskuntafilosofisia puheenvuoroja. Horkheimerin ja Adornon mukaan klassinen valistusajattelu on tullut tiensä päähän viimeistään holokaustin jälkeen. Itse asiassa heidän mielestään historian kulussa ihmisten oma toiminta on kääntynyt heitä itseään vastaan. Saman asian toinen puoli on se, että hallitessaan luontoa päämääristä piittaamattoman välineellistyneen järjen avulla ihmisen on pakko hallita myös itseään, alistettava oma sisäinen luontonsa. Juuri tässä on valistuksen dialektiikka. "Valistuksen dialektiikka" on kirjoitettu toisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa maanpaossa, ja osin tästä johtuu teoksen pessimistiseksi sanottu sävy. Kirjoittajat näkevät samankaltaisia piirteitä niin natsi-Saksan näytösluontoisissa joukkoesiintymisissä kuin amerikkalaisen kulttuuriteollisuuden ilmiöissä. Täydelliseen pessimismiin he eivät kuitenkaan vaivu vaan näkevät myös mahdollisuuksia ”järjen toipumiselle”. Max Horkheimer (1895-1973) ja Theodor W. Adorno (1903-1969) ovat niin sanotun Frankfurtin koulukunnan keskeiset edustajat. Horkheimer toimi pitkään Frankfurtin Sosiaalitutkimuksen laitoksen johtajana. Adorno oli laitoksen toinen keskeinen teoreetikko, joka kirjoitti runsaasti filosofian, sosiologian ja musiikin kysymyksistä.

Kahe filosoofi ja sotsioloogi, Max Horkheimeri (1895-1973) ja Theodor W. Adorno (1903-1969) vaimsete temperamentide põrkumisest alguse saanud töö sündis ajal, mil natsionaalsotsialistliku terrori lõpp oli juba silmaga näha, kuid ikkagi keset kõikehõlmavat kriisi, kahe ajajärgu vahel. Modernistlik ühiskond, kultuur ja ajaloofilosoofia oli kadumas maailmasõtta ja selle genotsiididesse. Uus massiühiskond polnud veel sündinud. "Valgustuse dialektika" põhiprobleem on valgustuse kui keskse Lääne mõtlemistüübi saatus tagasivaatega 20.sajandi keskpaiga perspektiivist. Vaieldes, teineteise tekste redigeerides ja kommenteerides lõid Horkheimer ja Adorno teose, mida peetakse kriitilise teooria üheks tähtsaimaks tüvitekstiks. Autorite ajaloolist tausta ning teose retseptsiooni tutvustava saatesõna on kirjutanud Indrek Ojam.Raamatu väljaandmist on toetanud Eesti Kultuurkapital ja Postimees.

In Eclipse of Reason, Horkheimer discusses how the Nazis were able to project their agenda as "reasonable", but also identifies the Pragmatism of John Dewey as problematic, due to his emphasis on the instrumental dimension of reasoning. It is broken into five sections: Means and Ends, Conflicting Panaceas, The Revolt of Nature, The Rise and Decline of the Individual and On the Concept of Philosophy and deals with the concept of reason within the history of western philosophy. Horkheimer defines true reason as rationality, which can only be fostered in an environment of free, critical thinking. He details the difference between objective, subjective and instrumental reason, and states that we have moved from the former through the centre and into the latter (though subjective and instrumental reason are closely connected). Objective reason deals with universal truths that dictate that an action is either right or wrong. It is a concrete concept, and a force in the world that requires specific modes of behaviour.

A classic book that analyzes and defines media appeals specific to American pro-fascist and anti-Semite agitators of the 1940s, such as the application of psychosocial manipulation for political ends. The book details psychological deceits that idealogues or authoritarians commonly used. The techniques are grouped under the headings "Discontent", "The Opponent", "The Movement" and "The Leader". The authors demonstrate repetitive patterns commonly utilized, such as turning unfocused social discontent towards a targeted enemy. The agitator positions himself as a unifying presence: he is the ideal, the only leader capable of freeing his audience from the perceived enemy. Yet, as the authors demonstrate, he is a shallow person who creates social or racial disharmony, thereby reinforcing that his leadership is needed. The authors believed fascist tendencies in America were at an early stage in the 1940s, but warned a time might come when Americans could and would be "susceptible to ... [the] psychological manipulation" of a rabble rouser. A book once again relevant in the Trump era, as made clear by Corey Robin's new introduction.

Theodor Adorno and Max Horkheimer wrote the central text of "critical theory", Dialectic of Enlightenment, a measured critique of the Enlightenment reason that, they argued, had resulted in fascism and totalitarianism. Towards a New Manifesto shows the two philosophers in a uniquely spirited and free-flowing exchange of ideas. This book is a record of their discussions over three weeks in the spring of 1956, recorded with a view to the production of a contemporary version of The Communist Manifesto. A philosophical jam-session in which the two thinkers improvise freely, often wildly, on central themes of their work-theory and practice, labor and leisure, domination and freedom-in a political register found nowhere else in their writing. Amid a careening flux of arguments, aphorisms and asides, in which the trenchant alternates with the reckless, the playful with the ingenuous, positions are swapped and contradictions unheeded, without any compulsion for consistency. A thrilling example of philosophy in action and a compelling map of a possible passage to a new world. This new edition contains two texts on needs by Adorno and Horkheimer that have been translated for the first time or have been difficult to access.

La correspondance entre Theodor W. Adorno (1903-1969) et Max Horkheimer(1895-1973) est un document exceptionnel. Elle couvre sans interruption plus de quarante annees d'histoire et offre une plongee dans le contexte psychologique et materiel qui vit naitre l'influent Institut de recherche sociale et l'Ecole de Francfort, mere de la " theorie critique ". Outre leur interet biographique, ces lettres embrassent autant la philosophie de la musique et du langage que la theorie de l'histoire et la theorie sociale et nous font penetrer dans l'un des plus extraordinaires laboratoires d'idees du xxe siecle. Inedite en francais, l'edition de cette correspondance est enrichie d'un appareil consequent de textes donnes en annexes (memorandums, projets de recherches, documents preparatoires et lettres a des tiers) ainsi que d'indices.

Theodor Adorno and Max Horkheimer are the leading figures of the Frankfurt School and this book is their magnum opus. Dialectic of Enlightenment is one of the most celebrated works of modern social philosophy that continues to impress in its wide-ranging ambition.Writing just after the Second World War and reflecting on the bureaucracy and myths of National Socialism and the inanity of the dawn of consumerism, Adorno and Horkheimer addressed themselves to a question which went to the very heart of the modern age: 'why mankind, instead of entering into a truly human condition, is sinking into a new kind of barbarism'. Modernity, far from redeeming the promises and hopes of the Enlightenment, had resulted in a stultification of mankind and administered society, characterised by simulation and candy-floss entertainment.Tracing humanity's modern fall to the very rationality that was to be its liberation, the authors exposed the domination and violence that underpin the Enlightenment project.

In his most important work, Max Horkheimer surveys and demonstrates the gradual ascendancy of Reason in Western philosophy, its eventual total application to all spheres of life, and what he considers its present reified domination. First published in 1947, Horkheimer here explores the ways in Nazism - that most irrational of political movements - had co-opted ideas of rationality for its own ends. Ultimately, the book is a warning of the ways this might happen again and, as such, this is a book that has never appeared more timely.

These essays, written between 1949 and 1967, focus on a single theme: the triumph in the twentieth century of the state-bureaucratic apparatus and 'instrumental reason' and the concomitant liquidation of the individual and the basic social institutions and relationships associated with the individual.

Upplysningens dialektik tillkom mot slutet av andra världskriget på den amerikanska västkusten där de tyska filosoferna Max Horkheimer (1895-1973) och Theodor W Adorno (1903-1969) levde i exil. Mot bakgrund av deras dubbla erfarenhet av nazismen och den amerikansk masskulturen utvecklar de en djupt pessimistisk tolkning av den västerländska kulturutvecklingen. Upplysningens löfte om ett utträde ur omyndighet har slagit om i ett blint instrumentellt förnuft och en lika blind underhållningsindustri. Det är en mörk bok om upplysningens självförstörelse - som samtidigt försöker håller hoppet vid liv. Upplysningens dialektik är ett av 1900-talets centrala civilisationskritiska verk och haft en stor betydelse för synen på det moderna projektet.

Noch während des Zweiten Weltkriegs in den Vereinigten Staaten entstanden, 1947 als Buch erschienen, mit der Neuausgabe von 1969 endgültig zum einflussreichsten Werk der ?Frankfurter Schule? geworden: eine Sonderausgabe zum hundertsten Geburtstag Theodor W. Adornos am 11. September 2003.

Erstmals 1947 unter dem Titel "Eclipse of Reason" erschienen, ist dieses Buch ein Schlüsseltext der Kritischen Theorie. Entfaltet wird ein historischer Prozess, der bereits in der thematisch eng verwandten Dialektik der Aufklärung rekonstruiert wurde: der Untergang einer als "objektiv" begriffenen, wert und zielsetzenden menschlichen Vernunft. An deren Stelle tritt eine rein formelle, auf bloße Effektivität gerichtete Vernunft, die jede aufs Ganze der Gesellschaft zielende Vorstellung von Glück als sinnlos erscheinen lässt.