Olavi Heikkinen

Elämäämme rytmittävät maalliset ja hengelliset merkkipäivät. Tämä kirja kertoo niihin liittyvistä perinteistä sekä kansanihmisten arkielämästä, jonka sattumuksia kuvaillaan pakinatyyliin murresanailulla höystettynä. Jutuissa on huumoria ja nostalgiaa. Niissä on myös tapakulttuuria ja sitä järkeilyä, jota savolainen harjoittaa etenkin välttäessään liian imelää tai kovin syvällistä tunteilua.Kirjan teksti on lämminhenkistä ja sitä elävöittävät hauskat piirrokset. Kirja sopii erityisesti kotiseutua ja kansanperinnettä arvostaville lukijoille.Olavi Heikkinen on Nilsiässä kasvanut, eläkkeellä oleva maantieteilijä. Piirrokset laatinut Ida Blair-Heikkinen on Oxfordissa asuva Olavin tyttärentytär. Hän on mieltynyt Suomeen ja varsinkin savolaiseen maanläheisyyteen.

Eläimiä on pidetty pyhinä, palveltu jumalina ja kunnioitettu yhteisön kantaisinä, niin kuin muinoin karhua Suomessa. Luomiskertomuksissa eläimet ovat tärkeässä osassa, kuten linnut Kalevalassa.Ihminen on kesyttänyt lukuisia villieläimiä hyötykäyttöönsä ja tappanut monia sukupuuttoon. Elämäntapamme kaventaa elonkirjoa ja häiritsee ekosysteemejä. Tilanteesta saattavat hyötyä esimerkiksi pandemioita aiheuttavat bakteerit ja virukset. Uhat on tunnistettu, mutta nähtäväksi jää, kykeneekö ihminen korjaamaan asenteitaan ja turvaamaan luonnon monimuotoisuuden. Toivoa vielä on.Kirja pohtii nykyihmisen suhdetta eläimiin kautta aikojen. Se kertoo asenteista ja teoista, jotka ovat johtaneet nykypäivän haasteisiin. Teksti on sulavaa ja helppolukuista, vaikka se sisältää paljon tietoa. Kirja sopii erityisesti luonnosta kiinnostuneille ja pohtiville ihmisille.Olavi Heikkinen on eläkkeellä oleva luonnonmaantieteen professori.

Onko multakasasta löytynyt hammas vampyyrin kulmahammas? Ovatko kirkon liepeillä asustavat naakat tavallisia lintuja vaiko kirkkokansaa? Entä oliko se kauris taikaeläin, joka eksytti Eetun pyhässä lehdossa? Paljon on maailmassa arvoituksellista. Joskus valveilla, joskus unessa, joskus iltasaduissa.Moni arvoitus saa selityksensä. On luonnollista, että kuolemankello tikittää pappilan seinähirressä. On ymmärrettävää, että karhua palvotaan kantaisänä. Se kyllä yhä kummastuttaa, kun muinaiset kalliomaa-laukset kiihottavat ihmisiä niin, että hirvien ja sha-maanien kuvat näyttäytyvät heille elävinä, laulavat ja rummuttavat lipuessaan ajanvirrassa auringonlaskun suuntaan.Kirjassa korostuu luonnon ihmeellisyys ja ihmettely. Eläimet ovat liki samankaltaisia kuin ihmiset. Ne enteilevät säitä ja varottavat vaaroista. Jotkut niistä ovat jopa ihmisten asioita hoitavia sielueläimiä. Tärkeää on myös kansallinen perinne ja sen siirtäminen sukupolvelta toiselle. Huumori on läsnä. Kerronta on lämminhenkistä ja kepeän älyllistä.

Mitä voivat äidit tehdä sodassa taistelevien poikiensa hyväksi? Ainakin lähettää paketteja ja kirjeitä, niin kuin teki tämän kirjan huolta kantava Maria-äiti. Maria myös rukoili lastensa puolesta ja purki väkeviä tuntojaan päiväkirjaan. Se varmaan tuotti lohtua ainakin hänelle itselleen ja piti yllä toivoa jälleennäkemisestä viimeistään taivaassa.Eletään jatkosodan hyökkäysvaihetta. Kansakunnalla on uhat ja unelmat. Pohjoissavolaisista ja pohjoiskarjalaisista koottu Jalkaväkirykmentti 51 taivaltaa Laatokalle ja sieltä Aunuksen korpien kautta Petroskoihin ja edelleen Äänisen rantoja myöten yli mahtavan Syvärin virran.

Maapallolla vuosi on aika, jossa Maa kiertää Auringon ympäri. Sairaasta ja yksinäisestä se tuntuu pitkältä, kun taas terveen ja toimeliaan aika lentää siivillä. Aika tekee aina tehtävänsä, se meitä muuttaa ja lopulta meidät jättää. Kun ihmisen elonkaari päättyy, jää siitä läheisille muistoja, ensin lähinnä kaipauksen sitten jo kiitollisuuden sävyttämiä.Monelle sota-aikana syntyneelle äiti on ollut tärkeä lapsuuden turva, lohtu ja arvomaailman perusta ihminen, johon on säilynyt katkeamaton henkinen side läpi elämän. Äiti on ollut tärkeä myös Pohjois-Savon Nilsiässä syntyneelle Olavi Heikkiselle. Tässä hän kuvailee päiväkirjamerkintöihinsä perustuen Helmi-äitinsä 95. vuodenkiertoa. Samalla hän seuraa tarkkakatseisesti yleistä maailmanmenoa, ajan ilmiöitä sekä ihmisten tapoja ja mielenmaisemia tekemättä tuntemuksistaan liiallisia yleistyksiä.

Olavi Heikkisen elonkaari alkoi Lintumäessä herännäispitäjä Nilsiän perukoilla joulukuussa 1942. Isä soti tuolloin Venäjän Karjalassa. Äiti kasvatti esikoistaan kurissa ja rakkaudella. Luonnon avoin kirja tarjosi Olaville jo pienenä elämyksiä ja kysymyksiä. Opintie vei "herrakoulujen" kautta Helsingin yliopistoon ja suureen maailmaan. Uuden kohtaaminen tyydytti uteliaisuutta. - Kirjoittaja kertoo monipuolisesti elämästään ja kanssaihmisistään sekä kokemuspiiristään, joka vuosikymmenten saatossa laajeni Savonmaalta merten taa ja kauas pohjoiseen. Runsas kuvitus tukee osuvaa sananviljelyä. Itsekritiikki antaa elämäkerralle uskottavuutta. Olavi Heikkinen on maantieteen emeritusprofessori, joka on työskennellyt Helsingin ja Oulun yliopistoissa. Työvuosinaan hän tuotti paitsi tieteellisiä julkaisuja myös populaareja artikkeleita sekä kolumneja Oulun yliopiston yhteisölehteen. Eläkkeellä häneltä on ilmestynyt henkilöhistoriikki Ortotopologi Aapo Heikkilä - varjotutkija ja tähtiluennoitsija (2012) ja romaani Edenistä länteen (2012).

Impulsiivinen nelikymppinen opettajarouva Saara Laakso-Vuori, jolta puuttuu pro gradu -tutkielma, joutuu hämmentävän kevätjuhlan jälkeen Turusta Oulun Edenin kylpylähotelliin. Myös naisen isä on hävinnyt. Kylpylästä opettaja ajautuu Hailuotoon ja tapaa kiinnostavan emeritysprofessorin, joka on jäänyt elämän yksinäisyyteen. Pian he tekevät yhdessä gradua, ja seuraa monenlaisia käänteitä. Romaanissa on luontotietoa, persoonallisia yksilöitä, oppineisuuden tuomaa rajoittuneisuutta, rehellisyyden ja itsekkyyden hyviä ja huonoja puolia, kepeitä ja syvällisiä keskusteluja.