Riitta Lehvonen

TYTTÖTEURASTAJA tarttuu taas raadollisen rehellisesti ajankohtaisiin asioihin! ”On tässä jutussa yksi hyvä puoli!” ”No mikä? Minusta tässä ei ole yhtä ainuttakaan hyvää puolta!” ”No se, että HE EIVÄT TIENNEET, KENELLE HE TÄMÄN TEKIVÄT!” Mitä tapahtuu, kun PORONTEURASTAJA JA TIETOKIRJAILIJA joutuu lähisuhdeväkivallan ja vainoamisen uhriksi sekä apuun hälytettyjen poliisien nöyryyttämäksi ja kaltoinkohtelemaksi? Tietysti toivuttuaan traumakokemuksistaan hän perehtyy aiheisiin laajasti, tekee rikosilmoitukset ja kantelut sekä kirjoittaa aiheesta uuden tietokirjan. ”Miksi kimppuuni hyökänneen irtokoiran uhriksi jouduttuani sain poliisilta apua ja asiallista kohtelua? Miksi miehen, poliisin parhaan kaverin ja esimiestehtävissä toimivan lainvalvojan, uhriksi joutuneena en saanut poliisilta apua enkä asianmukaista kohtelua?” Vastaus: ”Koska KOIRALLA EI OLE KAVEREITA POLIISIASEMALLA.” Jos haluat olla se kusipäinen poliisi tai lääkäri, narsistinen salarakastaja tai hurskasteleva aviomies, joka haluaa tehdä uhrinsa elämästä helvettiä, lue tarina tarkoin ja ota kaikki irti koetelluista konsteista - mutta varo! ME UHRIT EMME ENÄÄ VAIKENE! Ja kuten ruotsalaisten kirjailijasuuruus, August Strindberg, tapasi sanoa kohtaamilleen tylsille tyypeille: ”Tapaamme seuraavassa kirjassani!” No niinhän me tapaamme. SE HETKI ON TULLUT NYT!

Tyttöteurastaja iskee jälleen!Porobaletti on jo taaksejäänyttä elämää ja uusi autoetnografinen tietokirja sukeltaa suoraan syvyyksiin. "Minulla oli eilen ensitreffit teurastamolla, missä odotti kuuma kahvi ja kuuma mies kynttilänvalossa. Sitten se teurastaja suuteli minua tappokopissa. Ihanaa! Ensi kuussa minun pitää mennä Helsinkiin haastattelemaan työoikeuteen erikoistunutta juristia, joka on toiminut SAK:n päälakimiehenäkin. Vähän jänskättää..." Minkälaisiin seikkailuihin ja jopa romanttisiin kohtaamisiin johtaakaan Työsuojelurahaston tietokirjastipendi naisen, joka elää ilman internettiä, sähköpostia ja älypuhelinta, kun kaikki vastaukset pitää etsiä maailmalta? Pooronteurastaja ja tietokirjailija Riitta Lehvonen tempaa lukijansa mukaan erikoiselle elävän elämän seikkailuretkelle Vaattunkikönkään vadelmapusikoitten yörastilta suunnistuskilpailujen kautta vasanmerkityksiin ja teurastamoseminaarista tanssipaikkojen pyörityksiin, mistä löytyy parkettien täydeltä tanssivia poliiseja, poromiehiä, rajavartijoita ja teurastajia vastaamaan kummallisiin kysymyksiin. "Poroteurastamolla ei voi tapahtua työturvallisuusrikoksia, koska siellä ei tarvitse noudattaa työturvallisuuslakia", linjaa syyttäjä syyttämättäjättämispäätöstään, jonka seurauksena Työsuojelurahastokin kiinnostuu asiasta ja rahoittaa kirjailijan tutkimusmatkalle lainsäädännöllisiin hulluuksiin, lakipykälien viidakoihin ja poromaailman ankaraan arkeen. Survival-retki vie etsijänsä eksyksiin monenlaisten karttojen ja mukavuusalueitten ulkopuolelle, mutta aina löytyy eläviä enkeleitä opastamaan takaisin maailmankartalle ja oikeitten vastausten äärelle kaikin tavoin onnelliseen loppuun. "Maailmassa pitää olla yhdet ainoat ihmisoikeudet, ja niiden täytyy olla täysin jakamattomat. Enää ei saa olla miesoikeudet ja naisvelvollisuudet", tähdentää Lehvonen.

Miten voi olla mahdollista, että maailmassa on ihminen, aikuinen nainen, joka kiittää hengissä selviämisestään Soneraa ja Metsähallitusta sekä teurastajia ja teurastamoa? Minusta se on täysin uskomatonta ja mahdotonta, mutta niin vain joskus elämässä käy. Älä välitä, minä en uskoisi sanaakaan tästä tarinasta, ellen olisi sitä itse kokenut, enkä meinaa sitä siltikään aina kaikkinensa uskoa todeksi. Hyvyys tulee maailmassa vastaan kaikkein käsittämättömimpien tuntureitten takaa ja pukeutuu mitä yllättävimpiin univormuihin. Pahuus pakenee kauniisiin kaapuihin. Sokosti seisoo ikuisesti suurena ja mahtavana kuin taivaan portti vartioiden tuhansien tuntureitten lakeuttaan. Sokosti, sen huipulta onneni löysin ja elämä voitti, joskin ensin minut tuhota koitti. Teurastamo turvakotina, sitten elämäni ensimmäiset piruetit kovakärkisillä balettitossuilla ja taas takaisin teurastajan työhön, osa-aikakodittomuutta, jossain välissä urheiluhierojan paperit takataskuun ja balettitanko olohuoneen seinään, kunhan ensin kodittomuus oli katkennut avioeron ositukseen ja oman talon ostamiseen, mutta aina paluu moottorikelkalla Sokostille milloin Relacom Finland OY:n, Metsähallituksen, Soneran tai Eltel OY:n pyytämänä. Milloin ypöyksin hirmumyrskyssä tai täysikuussa 32 asteen pakkasessa, toisinaan Soneran suuret herrat ensi kertaa kelkoilla uppuramyräkässä jyrkänneharjanteilla opastettavinani.Sokosti, sinä opetit minut luottamaan itseeni, sinä pakotit minut uskomaan itseeni. Sokosti, sinä et jättänyt minulle vaihtoehtoja . Minun oli pakko selvitä hengissä huipultasi mitä hengenvaarallisimpien toimeksiantojen kanssa. Jos selvisin jyrkänteittesi ja myrskyjesi keskeltä kerta toisensa jälkeen hengissä, niin pakkohan oli elämän muutkin vastoinkäymiset kyetä selättämään. Sen jälkeen olisi ollut liian kesyä kamaa ajaa autolla rekan keulaan tai syöksyä myrsky-yönä Tenetinvirran sulaan, vaikka läkähdyin niin suuren tuskan alla, etten jaksanut sitä enää kantaa. Mutta minä olen yhä hengissä, minä olen järjissäni, minä olen onnellinen, minä olen kiitollinen. Minkään näistä ei pitänyt olla minulle enää mahdollista. Minä kyllä vihaan kirjoittamista, mutta tämä tarina on pakko kertoa, vaikka sanat pakenevat elämän suurten mysteerien edessä.Porobaletti on itsenäinen jatko-osa Tyttöteurastaja-kirjalle.

Sinivalkoinen väiski päässään ja painava satulareppu selässään taivaltaa kuusitoistavuotias poika Vuotson majalle ja pyytää tupla-annoksen ruokaa sekä kolme lasia maitoa. Kahden viikon vaellus Saariselän erämaissa viiden muun tamperelaisen partiopojan kanssa on takana. Nuoren kaupunkilaispojan, Pentti Lehvosen, viiden vuoden unelma on vihdoinkin toteutunut.On elokuun kahdeskymmenes päivä vuonna 1952. Kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin Vuotson baari saa asiakkaakseen nuoren partiotytön, joka on kahlannut lumisateessa samalta suunnalta rinkkansa kanssa nelostien varteen. Riitta Lehvonen on kiertänyt viikon päivät yksinään samoja selkosia, ja vaelluksensa varrella hänet on tunnistettu jalanjäljistään lumessa Pentti Lehvosen tyttäreksi. Seuraavana vuonna kaupungissa kasvanut vaeltaja muuttaa Vuotson kylän asukkaaksi. Josko isä-Pentin ison lapsuusunelman toteutuminen saavutti ensimmäisen lapinvaelluksen jälkeen päätepisteensä 20.8.1952, niin päivälleen 52 vuotta myöhemmin toteutti tytär yhden hassuista haaveistaan; heitti Raja-Joosepissa rinkan selkäänsä ja käveli kotiinsa. Sen viikon istui isäukko pyörätuolissaan Turun suunnalla Koilliskairan kartta nokkansa alla ja odotti herkeämättömästi kännykkänsä piippausta. Jokaisen tekstiviestin jälkeen vanha mies mietti karttaansa tutkien, että kiertääköhän Riitta Sokostin Pirunportin, Paratiisikurun vai tunturin huipun kautta, löytyneekö Ruijanpolun viittatien merkit nykyisin paremmin, joko Nattushaaran yli on rakennettu silta vai joutuuko tytärkin kaatamaan puun jokea ylittäessään ja jääköhän se vielä vesisateessa yksinään telttailemaan vai käveleekö samoilla silmillä sen koko viimeisen viisikymmentäkilometrisen Sompion soitten kautta Purnumukan kotiinsa (käveli, kuten isä arvasi - olihan hän isänsä tytär). Mutta mitä tapahtui näiden vuosien välissä? Miksi isän kännykkä on nyt tyttärellä? Miten kaupungissa kasvanut tyttö voi löytää oman naiseutensa vasta työskennellessään poronteurastajana pohjoisessa? Ja miten tuntematon vaeltaja voi Sokostin huipun lumihangessa näkemistään saappaanjäljistä tietää, että tästä on kävellyt Pentti Lehvosen tytär? Elämässä kaikki on mahdollista ja sattumia ei ole kuin lihasopassa - kaikki muu on kohtalon johdatusta. Näistä lihasoppasattumista ja kohtalon johdatuksista kertoo tämä kirja.

- Siellä tuntuu, että näkökin paranee ja ilma on niin paljon keveämpi hengittää kuin täällä tien päällä olevissa kylissä, toteaa jo yli 80-vuotias Inkeri Ketola (os. Juuso) matkatessaan lapsuuden kotiinsa, syrjäiseen Raittijärven erämaakylään Suomi-neidon käsivarressa. Vuomapäällä minä aina joikaan ja haluan lähteä lentoon, sanoo puolestaan nuoremman polven porosaamelainen Pentti Nikodemus Purnumukasta. Molempien sanoma on sama. Lapin luonto on suuri ja kaunis. Sen kanssa eläminen on vuosien saatossa ollut välillä ankaraa taistelua, mutta se on aina myös palkinnut ymmärtäjänsä. Kun Turun läheltä, Raisiosta, kotoisin oleva Riitta Lehvonen nuorena naisena teki ratkaisunsa ja erosi yhdeksi yöksi muusta retkijoukosta patikoidakseen Raittijärvelle, oli ratkaisu monella tavalla alku kaikelle uudelle. Se oli alku tälle tarinalle, tai oikeasti monelle tarinalle, joiden kautta laulu Lapille ja sen ihmisille on syntynyt. Laulu on punottu suonilangoista, jotka liittyvät kuuden ihmisen elämään ja sitovat yhteen kahden suvun jäsenet. Se kuuluu välillä tunuturipaljakoissa, rannattomilla aavoilla ja tulvivilla joilla. Laulu ei ole pelkkä ylistysveisu pohjoiselle luonnolle. Se soi välillä dokumentin tarkasti kertoen siitä, miten Lapin ihminen ennen eli ja miten kulttuurit sittemmin kohtasivat toisensa. Se on hioutunut talven ankarassa hämäryydessä, se on saanut voimaa keskiyön auringosta ja menettänyt suurimman karheutensa tunturituulessa. Jokaisella meistä on oma tarinamme. Tämän laulun tarinoissa elää rakkaus pohjoisiin paljakoihin ja edelliseltä sukupolvelta saatuun perintöön. Tässä laulussa kerrotaan selviytymisestä, kasvamisesta ja arvojen oivaltamisesta. Joskus kannattaa erota muusta joukosta nähdäkseen sen, mitä tampatun polun ulkopuolella on. Jokaisen kannattaa joskus poiketa omalle Raittijärvelleen löytääkseen alkusanat lauluun, jolla loppua ei ole. Elämä jatkuu ja sitä voi rakastaa. Mauno A. Virtanen, toimittaja