Tarmo Yli-Rajala

Teen siis kaksi paukkua.Toisen minulle ja toisen itselleni.Miten siemenet pitäisi kylvää, että porkkanat kasvavat oikein päin?Tulosvastuu. Jos menee hyvin, esimies vastaa puolestasi.Vain saatana on voinut epähuomiossa keksiä sähkökitaran.

Kuun hiukset nurmikolla puiden oksat hapuavat yötä minä yksin ja lammen pinnalla kelluvat pilvet (Lammen rannalla 1966 Tarmo.Yli-Rajala) Me olemme häilyväistä unta, vaikeaselkoisia unia, ohi kiitävän linnun lennon kaltaiasa. (Gregorios Teologi) Kirjoittainen on tajunnanvirtaa, joka on lähtöisin syvältä mielen ja tunteiden sopukoista. Ajatuksia ja tunteita on mahdotonta teljetä kriitikoiden luomaan häkkiin, jossa noudatetaan annettuja sääntöjä. Kirjoittamisen genre on vapaus. Sen tähden moni on joutunut pakenemaan ja piiloutumaan tuntemattomuuteen. Kun kriitikko lukee blogini, hän arvelee, että se on vain lyhytproosaa. Samaan hengenvetoon hän valittaa, ettei oikein ymmärrä miksi päätän Pyöräilijät (5.7.2019) tarinan niin, että kuolonunesta herännyt hahmo ei lähde etsimään lapsiaan, vaan palaa siihen mistä on noussut. Uni on absurdi kokemus ja niin on elämäkin. Miten voi kirjoittaa järkevästi järjettömästä?

Minulle sanottiin, että kukaan ei lue blogeja joissa on kirjallinen aihe. Aloitin huhtikuussa 2017 ja julkaisin blogin viikossa. Aluksi lukijoita oli viikossa 10-20 väliltä. Vuosien myötä lukijamäärä on kasvanut niin, että voin nimittää sitä jo laumaksi. Parhaat yltävät 3-4 viikossa yli kolmeen sataan. Kaipa se on kohtuullisen hyvä tulos, kun ottaa huomioon lyhytproosan suosion kautta aikojen. Lukijakunta on erittäin marginaalinen ja tiukkapipoinen. Tyylisuuntauksista realismi ja klassinen ovat suosituimpia, niissä kun asiat sanotaan suoraan ja venkoilematta niin kuin totuus muka on. Maaginen realismi tai symbolismi ovat käsittämättömiä ja romantiikalle suodaan säälivä hymy.

Kirjallisuus jakaantuu kahteen toisistaan selkeästi erottuvaan ryhmään. Valtaosa siitä kuuluu ajanvietteeseen (99 prosenttia). Pieni vähemmistö (1 prosentti) kuuluu varsinaiseen kirjallisuuteen, eli siihen jota harva jaksaa lukea koska poninhäntä kiristää tai pipo kaljun päällä on liian tiukalla. Tämä suurenmoinen teos, jota parhaillaan käpälöit likaisilla käsilläsi, ei kuulu mihinkään tyylilajiin eikä genreen. Oikeastaan se ei siis olekaan mistään kotoisin. Niin että jos aiot ryhtyä sitä lukemaan, ole tarkkana!

Yli-Rajala on aiemmin julkaissut kolme pienoisromaania. Hän on taitava tiivistunnelmaisen, miniatyyrimaisen proosan tekijä. Ajoittain hän luo myös komeata poeettista kuvaa: Käytän hänen harvinaista vaiteliaisuuttaan hyväksi ja mietin mikä meitä kahta erilaista lopulta niin yhdistää. En pääse siitä selville ja huomaan, että ilta jo levittelee vihreitä hiuksiaan kadulle. Vilkaisen ohi mennen hänen hauraita kasvojaan ja muistelen aamuista sadetta joka ropisi yli kattojen, nuuhkaisen lehmusten kosteaa tuoksua ja kuuntelen oksien säveliä korvissani. Roosa kulkee minun rinnallani ja näyttää nyt levolliselta, aivan kuin odottaisi huomiselta jotain mitä nyt emme kumpikaan kykene näkemään. Kirjallisuus odottaa tarinoita jotka koskettavat lukijaa. Tarinoita, jotka antavat elämyksiä ja toimivat peilinä, jota vasten lukija voi tarkastella ja koota itseään keskellä yhteiskunnan arvo- ja kriisimylläkkää. Etsiä omaa kuvaansa ja vastausta oman olemassaolonsa ahdistukseen. Kokoelman tarinat ovat todella vahvoja ja omaperäisiä, taidokkaita. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettu ja todella harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa.

Tarmo Yli-Rajalan pienoisromaani Armas ol' aika (Pohjoinen 1980) kertoi lapsuudesta Kokkolan Ykspihlajassa. Kasvosi (WSOY 1992) oli kuvaus keski-ikäisen miehen sisällä vellovista tunteista ja avuttomuudesta puolison kuolemaa odotellessa. Vuorossa on nyt vanhuus. Ei mikään - Nuoruutta etsimässä on matka vanhan miehen arki- ja unimaailmaan. Se on voimakkaasti koettu rakkaustarina ja samalla yksinäisyyden kuvaus. Itsesäälin syövereistä nousevat painajaiset, mutta myös kauniit muistot. Vanhus elää yksin mutta seurustelee yöt ja päivät Kafkan, Musilin, Eichendorffin ja muiden menneisyyden haamujen kanssa. Yö on kuin Renardin lepakko. Se väijyy katonrajan tuuletusaukossa ja syöksyy sieltä liihottelemaan työpöydän ylle. Tutkii lepakon silmillään valokuvakansiot ja tähystää yksittäisiä kuvia. Niitä on kertynyt vuosikymmeniltä liikaa ja minä lajittelen niitä, numeroin ja merkitsen päivämäärät jos muistan. Vuodet, jos muistan. Ja monesti unohtuneet nimet. Olen oppinut tietämään, että paras kaikista valheista on totuus. Siksi että se perustuu vilpittömään ymmärrykseen. Tarmo Yli-Rajala (1937) on yhteiskuntatieteiden lisensiaatti ja eläkkeellä oleva kirjastotoimenjohtaja. Kaksivuotiaana hän lähti sotaa pakoon Käkisalmelta pohjoiseen Rovaniemelle. Sieltä on matka valunut Kemin, Oulun, Kokkolan Ykspihlajan ja Ilmajoen kautta Virroille ja lopulta Akaan Viialaan.